Sanoman vihollisten tulosta ja niiden käytöksestä sai tähän aikaan päivästä kirkkoherra Enckel. Jo lauantaina oli hän korjannut talteen parhaan osan omaisuudestaan ynnä kirkon kalliimmat tavarat. Ne olivat viedyt Karkunkylän saarelle, missä Pirunvuori jyrkkänä kohosi. Tämän vuoren rotkoihin olivat tavarat kätketyt, niin salaiseen paikkaan, että niitä tietämättömän oli mahdotonta löytää. Kun Rautajoen rustitila tuleen sytytettiin, lähetti kirkkoherra perheensä järven poikki samaan kätköön ja jäi vihollisia vastaan ottamaan nuoren paimenpojan kansa. Varsin kauan ei tarvinnut kirkkoherran odottaa, ennenkuin lauma tuli. Mutta entistä kiivasta vauhtia tällä laumalla ei enää ollut. Hirmuisessa päivätyössä oli se väsynyt. Kirkkoherra näki illan hämärässä, miten osa laumasta asettausi Knuutilan, toinen osa Mäkelän taloihin. Nämä talot olivat autiot; asukkaat niistä olivat paenneet, mitkä metsään, mitkä taasen sanotulle saarelle, jonne mannermaalta kaikki veneet olivat kuljetetut.
Ilta oli kulunut; yö oli tulossa. Mutta mitään, joka olisi hiljaisuutta häirinnyt, ei kuultu. Viholliset olivat nähtävästi ottamaisillaan yökortteerinsa taloissa, joissa he nyt olivat. Kun kirkkoherra tämän arvasi, sytytti hän kynttilän palamaan salin seinällä riippuvan Ristiinnaulitun kuvan eteen ja astui huoneestaan ulos, jättäen kaikki ovet auki.
Raskain askelin vaelsi vanhus lähellä olevaan kirkkoon. Siellä haki hän nuoren paimenpojan kanssa rauhaa yöksi. Väsyneenä, surusta ja huolesta murtuneena, vaipui hän sakariston lattialle, poika vavisten ja aaveita peläten hänen viereensä. Kalman haju muistutti kuolemaa. Kirkon lattian alla lepäsi vainajia, joita viime vuosien kuluessa tuoni kosolta oli vaatinut. Mutta vainajat lepäsivät kammioissaan rauhassa; ei häirinnyt rauhan majaa yön alkupuolella muu kuin kirkkoherran raskas, huokaava hengitys.
Minkä tähden oli kirkkoherra Herran huoneesen turvautunut? Siihen on vaikea vastata. Kentiesi pelkäsi hän joutuvansa väsymyksestä uneen uupuneena vihollisten käsiin. Kentiesi oli hänen mielestään se pyhä paikka, missä hän oli Herran sanaa saarnannut, ainoa sopiva hänelle.
Yö taisi olla puolessa, kun nuori paimenpoika äkkiä hypähti ylös. Sakaristossa vallitsi synkkä pimeys. Sen vähäinen akkuna oli lautaluukulla peitetty, ja ovesta, joka vei kirkkoon ja oli vähän raollansa, ei sopinut kirkossa vallitseva hämärä valo sakaristoon hohtamaan.
Kun kirkkoherra pojan äkkinäisen liikkeen huomasi, kysyi hän hiljaisella äänellä, mikä hänelle oli tullut. Mutta ennenkuin hän ennätti kysymykseensä vastausta saada, tiesi hän jo itse syyn. Läheltä kuului ääniä.
»Jumala, suojele huonettasi ja meitä!» huokasi silloin kirkkoherra.
»Viholliset ovat pappilassa».
Ja niin olikin asian laita. Huolimatta päällikkönsä kovasta käskystä, joka olisi heitä vaatinut lepäämään rauhassa seuraavaan aamuun, oli joukko riivattuja roistoja päättänyt omin päinsä lähteä ryöstöretkelle. Jo illalla olivat he nähneet kirkon ja pappilan, ja tämän viimeisen olivat he ryöstääksensä valinneet. Heitä oli neljä — neljä julmaa partasuuta, jotka hirmuisissa murhatöissä olivat karaisseet omantuntonsa ja joille ei mitään pyhää maailmassa löytynyt. Hiljaa hiipien astuivat he pappilaan. Julmaan kiroukseen puhkesivat he, kun huomasivat ovien olevan auki. Mutta valo, joka akkunasta hohti, sai heidät asettumaan. He astuivat hiljaa saliin, terävä, julma ase kädessä.
Kynttilä, huono, talinen, oli pitkälle karrelle palanut. Mutta kumminkin sen valossa näkivät miehet, mitä huoneessa oli nähtävää. Ristiinnaulitun kuvan huomattuaan jäivät he seisomaan. Kirkkoherra ei ajatuksissaan pettynyt, kun hän tuon kuvan seinälle jätti. Hän oli vedonnut raakalaisten taikauskoon. Vaikka hän ei suuressa arvossa pitänytkään vihollisten tietoa Ristiinnaulitusta, tiesi hän kumminkin, ettei hänen kuvansa heille aivan tuntematon ollut.
Kun raakalaiset kotvasen aikaa olivat kuvan edessä seisoneet, tekivät he ristinmerkin useita kertoja ja lähestyivät sitten hiljaa pöytää, jolla kynttilä paloi. Varovasti ja ristinmerkkiä tehden uskalsi vihdoin eräs joukosta nousta penkille ja tarttua kuvaan. Hänen tarkoituksensa oli nähtävästi ottaa se alas seinältä. Mutta kuten lukia jo tietää, oli kuva lyijystä ja siis jotenkin raskas. Kun mies sen vaivatta oli irti saanut, ei hän sen painoa arvannut. Huolimattomasti seisoi hän vielä päälliseksi penkin syrjällä. Seuraus oli se, että kuva, kun se seinältä irtausi, pudota kolahti ensinnä miehen jalalle ja sitten lattiaan. Mutta kun mies samassa loukkautuneen jalkansa nosti, kadotti hän tasapainonsa ja kaatua ryöpsähti ensin selälleen pöydälle ja putosi siitä pää edellä lattiaan.