Luullen kuvan kostaneen ja tappaneen heidän toverinsa, riensivät toiset hirmustuneina ulos pihalle, lukien mahdollisimman ahkerasti rukouksiansa. Mutta melkeinpä samassa olikin kuolleeksi luultu heidän tykönään. Kun kuvan nyt tästä huomasivat ei aivan ankaraksi, lakkasivat kohta rukoilemasta, mutta eipä heidän mielensä enää näyttänyt tekevän astua saliin. Kauan aikaa siinä seisottuaan ja kun ei mitään sen enempää kuulunut, uskalsi kumminkin ahneuden himossa toinen tovereista hiljaa lähestyä ovea ja varsin varovasti kurkistaa huoneesen. Toiset sillä aikaa tuumailivat täydestä todesta, miten voisivat saada kuvan suostumaan heidän yritykseensä. Vihdoin oli heissä päätös syntynyt, sillä nyt kehoittivat he ovella seisovan toverinsa käymään sisälle. Tämä seurasi käskyä, mutta naurettavan varovasti, ja pian hänen perässään nähtiin kaksi toveria salissa. Neljäs, sama, joka oli pudottanut kuvan, ei uskaltanut sisälle mennä, koska arveltiin kuvan vihastuneeksi häneen. Rukoillen ja ristinmerkkiä tehden astuivat toverit kuvan luo. Hiljaa siihen ensinnä koskettiin, vihdoin nostettiin se pöydälle. Ja nyt olisi läsnäolia saanut kummakseen nähdä, miten rosvot olivat kuvaa lepyttävinään. Eräs tovereista leikkasi miekallaan vähäisen palan rististä. Tämä pala jaettiin neljään osaan, osa kullekin. Sitten peitettiin kuva vaatteella, ja nyt muka oli kuvan haltioitseva voima talosta luopunut — ja se oli seuraava rosvoja. Kun nyt oli pelko kadonnut, alkoivat toverit saalista hakea. Jo pappilaa lähestyessään, kun Mäkelästä ensikerran pappilan näkivät, olivat he huomanneet, että tämä talo kirkon vieressä oli parempi toisia taloja. Tämä seikka oli saanut heidät tälle luvattomalle, kielletylle rosvoretkelleen. Mutta nyt, kun oli jakamisen aika tullut, kun he olivat kaikki paikat tyyni etsineet, huomasivat he häpeäkseen ja vihakseen, että heidän työnsä oli ollut turhaa turhempi. Sillä jos pappilassa yhtä ja toista olikin, jota olisi sopinut saaliina ottaa, olivat nämä kalut sitä laatua, että toverein oli niitä mahdotonta muassaan kuljettaa. Kun he tämän huomasivat, olisivat he mielellään harmissaan tuleen sytyttäneet pappilan, mutta sitä eivät uskaltaneet tehdä, luvattomalla retkellä kun olivat. Kiroten ja vannoen vetäysivät he mitättömine saaliinensa takaisin Mäkelään.
Seuraavana aamuna otti venäläislauman päällikkö asuntonsa pappilassa. Rosvotoverien öisiä mullistuksia pidettiin jälkinä asukkaitten pakenemisesta.
Edellisen yön oli kirkkoherra viettänyt kirkon sakaristossa. Aamuruskon nousussa kuuli hän vihollisten tulon. Kun hän huomasi, etteivät he mitään pahaa tehneet, oli hän astumaisillaan esiin piilostansa; mutta silloin juuri tätä tehdessään näki hän jotakin, joka sai hänen jäämään, sai hänen paremman, turvallisemman turvapaikan hakemaan. Hän näki, miten Mäkelän vanha isäntä vihollisten taluttamana selän takana sidotuin käsin tuotiin pappilaan. Ukon kasvot olivat veriset, hänen toinen silmänsä oli puhkaistu, ja syvästä, tyhjästä silmänreijästä tulvasi verta. Tämän näki kirkkoherra salaa katsoen sakariston luukun raosta. Mutta ei tässä kyllä. Hän näki erään upseerin puvussa olevan astuvan ukon luo, näki upseerin tekevän viittauksia sinne tänne, näki ukon pudistavan päätänsä, näki vihdoin upseerin viittaavan kirkkomaan aidan vieressä seisovaan haapaan. Näitä viittauksia ei kirkkoherra ymmärtänyt; mutta viimeiseen viittaukseen sai hän pian selityksen.
Tuskin oli upseeri tuon viimeisen viittauksensa tehnyt, niin jo taluttivat sotamiehet vanhan isännän viitatun haavan luo, ja — — jonkun minuutin kuluttua oli rääkätty vanhus haapapuun oksaan ripustettuna, hirtettynä heittänyt henkensä.
Kauhusta hirmustuneena tarttui kirkkoherra vaalistuneen paimenpojan käteen. Hiljaa astuivat he sakaristosta kirkon ovelle, minkä syrjässä seisoi vähäiset tikapuut. Kun he olivat näitten päähän kiivenneet, oli kirkon kiviseinässä jalansijoja, jotka loppuivat kirkon välikatolle. — Tänne kirkon välikatolle ottivat kirkkoherra ja paimenpoika turvansa.
Siinä ei kirkkoherra pettynyt, ettei hän ollut pitänyt sakaristoa turvallisena pakopaikkana; sillä päivä ei vielä ollut puolessa, kun hän jo kuuli vihollisten askeleita allansa kirkossa. Jos hän olisi sieltä löydetty, mikä kohtalo olisi häntä odottanut? Mutta nyt oli hän turvassa. Kirkon ylisiltä ei tiennyt kukaan ihmisiä etsiä.
* * * * *
Siirtykäämme pari peninkulmaa Karkun kirkolta Pirkkalaan päin.
Järvelle jätimme Kuljun kirkkoveneen väkinensä ja nuoren Hannun morsiaminensa juuri silloin, jolloin he vihollisten tekemät tuhotyön alut pitäjän rajalla huomasivat. Kuljun kirkkovene, joka, kun siinä soutava väki huomasi Myrrän talon palavan, oli lähempänä sitä, pääsi pian paikalle, josta se ei uskaltanut likemmäksi taloa mennä. Mutta eipä aikaakaan, niin jo lähestyi Hannukin Sannansa kanssa. Kummassakin veneessä oliat tunsivat pian toisensa..
Mitä nyt tehdä? Järvellä olivat he hyvässä turvassa, sillä sinne eivät luulleet vihollisten uskaltavan, vaikka nämä löytäisivätkin ne vähäiset veneet, mitkä rannalla olivat. Palavassa talossa ja sen likeisyydessä oli veneissä istujain koti. Eukot, joilla kodissansa oli lapsia, itkivät ja huusivat ja tahtoivat välttämättömästi maalle. Perämies — Jeremias oli hänen nimensä — riiteli kovasti tätä vastaan.