»Olkoon miten on, tänne emme voi jäädä istumaan», huusi Hannu pienestä veneestä. — »Emmepä vielä varsin varmaan tiedä, mistä syystä talo on syttynyt. Pitäisi toki rannalla näkyä joku ihmisolento. Jäihän Olli ukko eukkoinensa aamulla kotiin?»
Tuohon viimeiseen puolinaiseen kysymykseen ei ennättänyt Hannu saada vastausta, ennenkuin itse huomasi maalla, mitä oli kaivannut — eläviä olentoja. Mutta näiden joukossa hän ei nähnyt Ollia. Rannalle samosi palavista huoneista vihollisia, joista muutamat ampua räjähyttivät veneitä kohti.
Vähäksi aikaa hiljeni puhe ja parku veneessä. Hämmästys oli saanut valtaansa jokaisen. Tästä heräsi Hannu ensiksi. — »Maalla ei ole meillä mitään tekemistä, Jumala paratkoon! Lähtekää te, Jeremias, Kiurulaan tahi Karkunkylän saarelle; me Sannan kanssa soudamme Siuroon; ehkä siellä voimme maalle päästä kenenkään näkemättä. Saarten rantoja kun soudamme, olemme vihollisten näkyvistä poissa».
Oli Kuljun kirkkoveneessä niitä, jotka suostuivat lähtemään pakoon Karkunkylään; mutta useammat panivat vastaan, kun kuulivat Hannun aikovan salaa lähestyä palavia taloja. Uteliaisuus liittyi hirmuun, eikä aikaakaan, niin olivat molemmat veneet matkalla Siuroon. Täällä Siuron nykyisen sahan alapuolella, missä vähäinen joki järveen laskee vetensä, oli soutajien aikomus astua maalle. Totta on, että viholliset, jos vielä eivät olisi ehtineet sanotun joen luo, varmaankin ennen yön tuloa jo siellä olisivat; mutta rannalla, missä joki järveen laskeutuu, oli jotenkin vankka metsä, jonka suojassa kodittomat luulivat löytävänsä turvapaikan, kunnes nähtäisiin, kuinka suuressa määrässä viholliset olivat vahinkoa tehneet. Veneet olivat kätkettävät niin, ettei niitä löytäisi kukaan outo, ja jos hätä maalla uhkaili, oli niihin turvauminen. Tämän päätettyä vetäysivät veneet hiljaa erään vähäisen saaren suojaan.
Lukiani, olet ehkä kummin mielin lukenut tämän kertomuksen nimen. »Sadan leukaluut» soivat kummalta. Vielä enemmän kummeksinet, kun ilmoitan, että tämä on juuri tuon vähäisen saaren nimi. Mutta se nimi ei sillä kertomuksemme aikana ollut; polvet, mitkä elivät Jeremiaksen ja Hannun jälestä, antoivat saarelle nimen. Sadan leukaluuksi sitä nyt nimitetään.
Veneessä istujat eivät saarelle nousseet. Ei kulu kumminkaan pitkiä aikoja, ennenkuin muutamat heistä sinne nousevat, ja silloin ristitään nimetön saari.
Kun veneet tulivat joen suuhun, eikä mitään peloittavaa näkynyt, astuivat kulkiat maalle. Muutamat eukoista oli käsketty jäämään rannalle veneitä vartioitsemaan; heidän oli myöskin määränä kohta ilmoittaa, jos näkyisi järvellä mitään pelottavaa. Mutta tuskin oli Jeremias, Hannu ja muut lähteneet ja joutuneet metsässä näkymättömiin, ennenkuin vartiaeukot kyllästyivät rannalla seisomiseen. Päin vastoin ukon jyrkkää käskyä, hiipivät he hiljaa edellämeniäin jälessä. Ainoa heistä, vanha Vappo, torpan mummo, joka oli vähäkuuloinen ja muutenkin mielensä puolesta vähän »niin ja näin olevainen», jäi kirkkoveneen kokkaan nukkumaan, koska hän siinä nukkui jo silloin, kun väki maalle astui. Mitä tämä vartiain luvaton poistuminen sai aikaan, ei voinut kukaan heistä aavistaa.
Kun Hannu huomasi kotiseutunsa palavan, oli hänen mielensä muuttunut. Pelko ja hämmästys, mitkä hänenkin olivat alussa vallanneet, olivat nyt kadonneet. Into ja viha raivosi hänessä.
»Ijankaikkinen on häpeämme, jos annamme venäläisen tehdä tuhotöitään ilman heitä estämättä, ilman heitä kostamatta», sanoi hän, kun he maantietä lähestyivät. »Olisi meitä sen verran miehiä, kuin meitä on eukkoja ja naisia, enpä suuresti epäilisi!»
Ukkoon oli Hannun into tarttunut. »Pysykää metsässä, eukot, tai ryömikää veneiden luo takaisin!» huusi hän. »Teistä ei ole apua, vaan pikemmin haittaa, jos vihollisia tapaisimme. Ole ulvomatta Anna! Jos lapsesi kärventyy tuolla, myöhäinen apu ei siihen voi mitään. Vai tahdotko huutaa päällemme kaikki viholliset?»