Kun kulkiat tulivat maantielle eikä siellä mitään pelottavaa näkynyt, erkanivat miehet — ukon kehoituksestako vai muuten, se jääköön sanomatta — niistä eukoista, joilla oli kotonsa kauempana metsätorpissa. Ainoastaan kuusi oli niitä, jotka Hannun ja Jeremiaan jälessä lähestyivät Myrrän taloa. Mitä oli siellä tapahtunut?
Me tiedämme, että viholliset, jotka Tyrväältä päin tulivat, tekivät julmuuksiaan muka kostaaksensa. Mutta mitä oli väestö tehnyt Tampereelta päin tulioille? Ei mitään; ja kumminkin missä viholliset kulkivat, siinä he jättivät jälkeensä, useimmissa kohden ainakin, raunioita ja surmattuja; niin kävi etenkin Suoniemellä. Kuljun ja Kauniaisten kartanot ja Maurin talo olivat ryöstetyt. Mutta vaikka viholliset — tahi osa niistä — jo puolipäivän aikaan olivat sinne tulleet, olivat kumminkin nämä tilat vielä palamatta, kun kauempana oleva Myrrän talo jo oli ilmitulessa. Tämän vihollislauman päällikkö oli näet ottanut asuntonsa Kuljun kartanossa. Etujoukko oli samonnut tietä pitkin eteenpäin, ja se teki mitä halusi tehdä, kun ei nyt päällikön kielto estänyt sitä tekemästä mitä tahtoi. Kun Hannu veneessä istuen järvellä ihmetteli, ettei hän Myrrän Ollia nähnyt, ei hän tiennyt, että tämä vanhus oli saanut surmansa, kun hän koetti vähää omaisuuttansa pelastaa.
Kun Hannu ja Jeremias hiljaa lähestyivät taloa niin lähelle, että metsän reunalta saattoivat nähdä, mitä tulipesän ympärillä tapahtui, näkivät he joukon julmia partasuumiehiä istuvan vähäisen nuotion ympärillä syöden. Eräs eukoista, Myrrällä asuva, huomasi, mitä miehet eivät alussa huomanneet. »Jumala armahda! Nehän ryökäleet syövät ainoata lehmääni! Tuolla, tuolla männyn oksalla riippuu vuota!»
»Kitasi kiinni, kielekäs, vai tahdotko jälkiruualle joutua!» kuiskasi ukko Jeremias.
Paikalta, missä he seisoivat, sopi näkymään vähäinen osa järven pintaa. Tännepäin oli eräs toinen eukoista luonut silmänsä. Siellä näki hän näön, joka hämmästytti häntä vielä enemmän kuin venäläiset nuotion ympärillä. »Jumala siunatkoon!» huusi hän jotenkin kovalla äänellä. »Mitä tuolla on? On kuin onkin meidän veneemme!»
Tämä huuto ja muudan kuivettunut oksa, joka taittui, sai erään venäläisistä nuotion ympärillä kääntymään. Paikalla oli hän ja hänen naapurinsa pystyssä. Ruoka unohdettiin, ja kiireesti tarttuivat miehet aseisinsa. Muutamia sanoja vaihdettiin, ja metsään päin riensi joitakuita heistä. Toiset jäivät nuotion ympärille seisomaan.
Venäläiset olivat siis huomanneet salatarkastajat. Nämä olivat, luottaen siihen, että heillä oli veneet turvana, lähestyneet liian likelle vihollisiaan. Ukko Jeremiaksen varoitukset eivät olleet mitään auttaneet. Nyt, kun he huomasivat itsensä nähdyiksi, kun he huomasivat turvansa — veneet — selällä, eivät he nähneet apua muusta kuin pikaisesta paosta. Sinne tänne metsään samosivat eukot. Jeremias ennätti huutaa Hannulle: »Älkäämme erotko!»
Muistamme, että kun väki maalle astui, ainoastaan vanha eukko oli kirkkoveneesen jäänyt nukkumaan. Kukaan ei arvannut, että, kun veneet selälle seisahtuivat ja soutajat siinä miettivät, viholliset olivat veneet nähtyään päättäneet saada ne itselleen. Kolme vihollista oli, kun veneet taasen liikkeelle lähtivät, heitä seurannut rantaa pitkin saman metsän suojassa, missä nyt kyläläiset olivat paossa. Nämä kolme olivat ehtineet sille paikalle, missä veneet olivat, vähän aikaa sitten kuin vartioivat eukot olivat toveriensa jälkeen lähteneet. Kun venäläiset huomasivat veneet jätetyiksi, lähestyivät he hiljaa; mutta kun he vaaraa eivät huomanneet, astuivat he aluksiin. Siinä silloin tahi vähää ennen oli vanha mummo herännyt. Vasta nyt veneesen astuessansa huomasivat sotamiehet hänen ja puhuivat nauraen, viitaten eukkoon, jolle eivät he mitään pahaa tehneet, nähtävästi iloisina siitä, ettei heille veneen saaminen mitään vaivaa maksanut. Kun vene vesille työnnettiin, nousi eukko istualleen ja katseli kummeksien milloin naapureitaan, milloin ympärillensä, ihmetellen minnekä hänen omat kumppaninsa olivat joutuneet. Pitkän aikaa tuota tehtyään älysi hän vihdoin, ettei kaikki ollut kuten olla piti, ja jos venäläiset olisivat tarkemmin silmällä pitäneet eukkoa, olisivat he nähneet, miten tämän kasvot muuttuivat. Mutta he eivät mitään huomanneet; he vaan nauroivat ja juttelivat. Kokassa, mihin eukko oli jätetty istumaan, oli pohjalla noin kyynärän pituinen lautapalanen. Tämän nosti eukko hiljaa pystyyn jaloillansa. Selin häneen ensimäisellä tuhdolla istui kaksi venäläistä soutaen, kolmas istui ukko Jeremiaksen paikalla perää pitäen. Tämä perässä istuja oli ainoa, joka olisi voinut huomata eukon aikeet; mutta hän ei pitänyt mitään eukosta. Hiljaa tarttui eukko lautaan; se oli märkä ja märkyydestänsä raskas. Silmänräpäyksessä oli hän puolimielinen tehnyt tekonsa. Hän oli seisoalle nousten kaikin voiminsa iskenyt laudan jotenkin terävällä syrjällä toista soutajaa päähän.
Venäläisten nauru ja puhe hiljeni paikalla. Sen sijaan syntyi melskettä veneessä. Eukolla oli nähtävästi ajatuksissa kurittaa toistakin soutajaa samalla laudalla; mutta siihen ei hän kumminkaan saanut aikaa. Se, joka iskun oli saanut, kaatui veneen pohjalle; toiset samosivat kiukkuisesti eukon päälle. Vaan tämä ei heitä odottanut. Sanaa sanomatta hyppäsi hän järveen … upposi, kohosi kumminkin kohta taasen, mutta saadakseen ainoastaan airon iskun päähänsä.
Tämä oli tapahtunut vähäistä ennen kuin ukko Jeremiaksen joukko huomasi heidät.