»Älkäämme erotko!» oli ukko huutanut Hannulle, kun näki, että nyt pako oli ainoana pelastuksena. Tähän lauseesen sai hän nuorukaiselta vastauksen: »Olisi meillä aseita vaan!»
Mutta aseita heillä ei ollut. Kukin sai pelastaa oman henkensä miten voi. Tällaisissa pulissa oleviin sopii sananlasku: »Oma suu likempi kuin kontin suu». Huolimatta toisista, karkasi toinen puoli joukosta — eukot — mikä sinne, mikä tänne. Jeremias, Hannu ja Sanna eivät toisistaan eronneet.
Miten eukkojen kävi, siitä ei mainitse taru mitään muuta, kuin vaan sen, ettei heitä sen koommin kotiseuduillaan nähty.
Metsä, jonka suojassa Jeremias ja Hannu morsiaminensa haki turvaa, ei ollut laaja. Oikealla puolella oli pakenioilla maantie; sinnepäin ei käynyt heidän kääntyminen. Edessänsä oli heillä tuo vähäinen joki, vasemmalla kädellä järvi ja takanaan viholliset ja palava talo. Kun he olivat metsään vähän matkaa paenneet ja kuu olivat poissa venäläisten näkyvistä, seisahtuivat he. Että nyt hyvä neuvo oli kultaa kalliimpi, sen ymmärsivät kaikki. Mutta mistä tämä neuvo?
»Miten, sen tuhannen lailla, ovat venäläiset saaneet veneemme?» puhui läähättäen ukko. »Mitä nyt teemme?»
»Ellemme tässä säily, niin olemme perikadon omat», vastasi Hannu. »Emme eteenpäin emmekä taaksepäin pääse; vasemmalle ei, oikealle ei, sillä maantiellä varmaankin on vihollisiamme. Paras keino on, että laskeumme maahan, maata niin liki kuin voimme pensaiden suojaan».
»Onnen kauppa!» mumisi ukko. Mutta parempaa neuvoa ei ollut hänelläkään antaa. Eikä aikaa ollutkaan pitempään neuvottelemiseen, sillä venäläisten tulo kuului jo jotenkin lähellä. — Onnen oli kauppa. Pelastuksen ainoa mahdollisuus riippui siitä, että viholliset takaa-ajossansa eivät sattuisi kulkemaan kätkössä olevien kohdalta. Jeremias haki pikaisesti itselleen suojan katajapensaan vieressä. Vähän matkaa hänestä makasivat Hannu ja Sanna erään kaatuneen petäjän turvissa. Jos missään tässä metsässä oli kätköpaikkaa, niin se oli juuri tässä, mihin pakolaiset olivat turvautuneet, sillä tässä oli metsä sakein.
Sanna ei ollut puhunut sanottavasti mitään siitä saakka, kun hän huomasi Myrrän palavan. Hänen turvansa oli Hannu. Vaaleana, vapisevana oli hän tätä turvaansa seurannut, ja nyt petäjän suojassa maaten syleili hän ylkäänsä ja kuiskasi: »Herra Jumala! Jos ne löytävät meidät, olemme kuoleman omat!»
»Itseni tähden en pelkää», vastasi Hannu. »Mutta sinun, jos sinä joutuisit noiden julmien käsiin! Niin kauan kuin elossa olen, se ei kumminkaan tapahdu», lisäsi hän, kun huomasi Sannan yhä enemmän vapisevan.
Venäläisten saapuminen yhä lähemmäksi esti puheen jatkamisen. Näiden huuto ja kiroileminen oli kuulunut usealta päin. Nyt huomasi Hannu oksien ja maassa makaavain puitten räsäyksistä, että jotkut olivat häntä ja Sannaa aivan lähellä. Hänenkin sydämensä tykytti nyt kovemmin. Mutta lujana asui hänessä päätös ei elävänä antautua vihollisten valtaan.