Nyt oli tärkeä hetki, tärkeä silmänräpäys. Hannua ja Sannaa kohti tuli joku. Valmiina hypähtämään piilostansa oli Hannu. Silloin vetäysi vihollinen vähän syrjälle päin. Ajatus: »Jumalan kiitos!» oli Hannun sydämestä sanoiksi puhjeta, kun toiselta puolen paikkaa, missä hän piilossa makasi, kuuli huudon, johon toinen likempänä oleva vihollinen kohta kirouksella vastasi.
Sanna oli painanut silmänsä umpeen; hän tuskin hengitti nyt.
Kun ensimäinen lähempänä oleva vihollinen kuuli toverinsa huudon, kääntyi hän kulkemaan häneen päin. Tällä tiellään oli hänellä vastassa se katajapensas, jonka suojassa ukko Jeremias piileksi. Ukko oli hiljaisesti vetäynyt pensasta niin liki kuin oli hänelle mahdollista. Melkein käppyrässä makasi hän kyyristyneenä siinä. Hänkin oli hengittänyt vähän levollisemmasti, kun oli huomannut vihollisen sivu menneen; mutta nyt. — —
Katajapensas olisi huonosti piilossa pitänyt ukkoa, ellei pensaan toisella syrjällä olisi ollut vanha kanto. Kun vihollinen nyt pensaan luo tuli, kulki hän entistä huolimattomammasti saavuttaakseen toverinsa. Kannon yli hyppäsi hän; mutta silloin! —.
Koko painollansa oli hän astunut ukko Jeremiaksen niskalle.
Ukko parka oli piilostansa löydetty. Mutta vaikea on sanoa, kumpi enemmän tästä pelästyi, vihollinenko vai ukko. Jälkimäinen kumminkin kohta älysi vaarallisen tilansa. Suuttuneena hyppäsi hän silmänräpäyksessä pystyyn, ja samassa silmänräpäyksessä oli vihollinen suin päin heitettynä maahan.
»Perhanan sorkkaluu! Katso toisen kerran, mihin astut!» kuuli Hannu
Jeremiaksen huutavan.
Kun Hannu huomasi ukon löydetyksi, oli hän piilostaan kohonnut puoleksi. Mikä esti häntä ryntäämästä ukolle avuksi? Miksi kyyristyi hän alas piiloonsa jälleen? Sen teki hänen rakkautensa. Sillä tuskin oli Sanna huomannut Hannun liikkeen, ennenkuin hän kaikin voimin tarttui häneen. Ken tietää, olisiko tämä kumminkaan estänyt Hannua, ellei hänen ensimäinen silmäyksensä samassa olisi hänelle sanonut, mikä vaara Sannaa uhkasi. Maassa makasi vihollinen, ukko heittäytyneenä hänen päällensä. Mutta vähän matkaa näistä seisoi toinen vihollinen, ampuma-ase jo suorana ukkoa kohden. Ja samassa, vaikka vähän etäämmältä, kuului ääniä. Jos olisi Hannu ollut yksinään piilossansa, emme tarvitsisi epäillä sitä, mitä hän olisi tehnyt; — mutta nyt — nyt muisti hän Sannaa.
Ukko tokasi allansa makaavaa muutamia kertoja. Vihollisen maallinen elo olisi nähtävästi tähän loppunut, ellei samassa pyssy olisi lauennut. Veritulva ruiskahti ukon kyljestä. Huudahtaen: »Lempo teidät vieköön!» vaipui Jeremias hiljaa maahan.
Nyt tuli Hannun ja Sannan tila vielä entistä vaarallisemmaksi. Pyssyn laukaus kaikui metsässä. Ampuja kirosi julmasti iloiten. Seuraus laukauksesta ja ampujan huudosta oli, että toisetkin viholliset tännepäin kiirehtivät.