Nyt valmisti Hannu itseään kuolemaan; sillä nyt oli hänestä hänen turvapaikkansa vallan turvaton. Mutta usein, kun hätä on suuri, on odottamaton apu lähellä. Ampuja tosin käveli paikalle, missä ukko oli kaatunut, mutta varovammasti kuin ennen kulki hän nyt. Hän pelkäsi nähtävästi väjyjiä jokaisessa pensastossa. Kun hän huomasi toverinsa olevan elossa ja jo pystyssä ja luuli ukko Jeremiaksen kuolleeksi, ei ollut hänellä mielestänsä mitään enää täällä tehtävää. Ennen lähtöään antoi hän kaatuneelle ukolle aika potkauksen, silmäili epäileväisesti ympärilleen ja läksi kiroilevan toverinsa kanssa, joka ukon iskuista oli vähin tyrmistynyt, varovasti palavaa taloa kohti.
Kun menevien äänet kuuluivat yhä etäämmältä, silloin vasta uskalsivat Hannu ja Sanna nousta piilostaan. Hiljaa kulkivat he kaatuneen ukon luo.
»Tätä työtä et ole ilmaiseksi tehnyt, venäläinen, jos minä vaan kostaa voin; sen lupaan ja vannon kautta Jumalan!» puhui Hannu ja nosti hiljaa ukkoa kantoa vastaan.
Mutta nyt hämmästyi nuorukainen, ja samassa leimahti ilon hohde hänen silmistänsä. »Sinäkö se olet?» sanoi kuolleeksi luultu hiljaisella äänellä.
»Jumalan kiitos, hän elää! Mutta kuinka verissään!» oli Sannan vastaus.
Verissä oli ukko; mutta juuri veritulvaansa tuli hänen arvattavasti kiittää siitä, että hän vielä hengissä oli. Kun hän tunsi luodin sattuneen kylkeensä, oli hän ilman omaa tahtoansa kaatunut. Mutta tyrmistyksiin hän ei tästä kumminkaan vaipunut. Hän päätti olla olevinaan kuolleena, sillä vastarintaa tehdä oli hänelle nyt mahdoton, sen havaitsi hän.
Ja taasen nousi nuorten ja ukon välillä kysymys: »Mitä nyt on tehtävänä?» Mutta nyt oli Sannan vuoro vastata:
»Ensiksi on ukko Jeremiaksen haava sidottava, jottei veri pääse kuiville juoksemaan».
»Aivan niin; se on ensimäinen työ!» vastasi Hannu. Ja nyt koetti hän varovaisesti riisua takkia ukon yltä. Mutta jos ukko olikin maassa maatessaan vähemmässä määrässä tuntenut haavansa kipua, niin hän nyt, kun häntä liikutettiin, parahti kovasti.
»Hiljaa, Jumalan tähden!» puhui Sanna pelästyneenä. »Se on minun työni! Johonkin minäkin kelpaan». Ja naisen aistilla riisui hän takin ukon yltä, niin varoin, niin hiljaa, että vaikka ukko oli tuskissansa, hän kumminkin saattoi huutoansa pidättää. Sitten rievuilla ja reduilla, mitkä käsillä olivat, koetti Sanna veren tulvaa estää. Ja tässä työssään onnistui hän, vaikkei täydellisesti, kumminkin niin, että ukko, tosin heikkona ja horjuen, voi pystyyn nousta.