Näitten seikkojen tapahtuessa oli päivä ehtoolle kulunut ja ehtoo alkanut yöksi muuttua. Pohjolan yö, kesäinen yö on kaunis ja lämmin. Aurinko, joka ei pitkäksi aikaa levolle laskeu, valaisee hohteellaan sitä. Mutta kumminkin, kun jo kesäsydän on kulunut ja päivät yhä lyhetä alkavat, vallitsee, kun aika syksylle kuluu, öisin aina yhä enemmän tummeneva hämäryys. —
Hiljainen vaalea yö, joka jo hämäryyden rajoja lähestyi, ympäröitsi pakenioita, kun he metsässä seisoivat, haavoitettu keskuudessaan. Ei savua eikä tulta enää näkynyt Myrrältä. Ilma oli tyyni, lehti puussa ei liikkunut; ylentävä hiljaisuus asui luonnossa. Tämä — yön hiljaisuus — saattoi kummallisen, oudon, viehkeän tunteen pakolaisten sydämiin, tunteen, joka sai heidät laskeumaan polvilleen nöyryydessä kiittämään Luojaa kummallisesta pelastuksesta. Pelko oli heidän rinnoistansa poistunut ja ajatteleva järki ottanut sijansa heidän sydämissään. Mutta kumminkin asui näissä sydämissä kostonpyyntö, vaikka ei nyt enää kuitenkaan se kostonhimo, joka vihan innossa ei tiedä muuta kuin miten pahalla pahaa palkita.
Torppaan, missä Hannu isänsä ja sisarensa kanssa asui, oli toista virstaa. Sinne päin alkoivat pakolaiset astua. Hiljaisesti, hitaisesti kävi kulku. Hannu talutti ukkoa, Sanna kulki heidän jälessänsä. Monta sanaa ei tiellä vaihdettu; kullakin oli itsellään kylläksi ajattelemista, ja mitä Hannun hiljaisissa ajatuksissa nyt päätökseksi kypsyi, se on kohta nähtävä. Sannaansa ja haavoitettua vanhusta hän ei tahtonut jättää, muuten olisi hän ehkä heti pannut tuumansa täytäntöön.
Maantien yli olivat pakolaiset päässeet, päässeet jo vähän matkaa polkuakin, joka vei Hannun kotiin, kun ukko julmasti ärjäsi. Kuivunut oksa oli koskenut hänen haavoitettuun kylkeensä, oli siirtänyt tukon, joka haavaa peitti, oli saanut veren uudestaan vuotamaan. Siinä täytyi pakolaisten seisahtua. Sanna sitoi uudestaan ukon haavan, ja nyt kantoi Hannu vanhusta. Näin kävi kulku nopeammasta, ja vähän jälkeen keskiyön olivat vaeltajamme perillä metsätorpassa. —
Sanna kiirehti sisälle. Torpassa ei ollut ketään. Autioksi oli se heitetty. Vanhus — Hannun isä — ja Hannun nuori sisar olivat kadonneet.
»Olisiko heitä onnettomuus kohdannut?» Tämä oli Hannun ensimäinen surullinen miete, kun hän huomasi isänsä ja sisarensa poissa olevan. »Olisivatko he lähteneet kylään ja siellä joutuneet vihollisten käsiin?»
»Sitä en usko», sanoi Jeremias. »Erkki on liian kivuloinen kyliä käymään, ja Priita, sisaresi, ei ole ukkoa heittänyt. Luultavasti ovat he metsään hiipineet».
»Täällä olisivat kumminkin olleet hyvässä tallessa», puhui Hannu.
»Polku tänne on aivan kaita ja tuntemattomalle tuskin näkyvä. Tänne
eivät viholliset osaa, täällä eivät ole käyneetkään, eivätkä käy.
Siis…»
Hannu ei enää jatkanut. Hän loi silmänsä Sannaan, ja kummallinen, hellä tunne katkaisi hänen puheensa.
Sanna näki, että Hannulla oli jotakin mielessä, jotakin, jota hän ei suoraan rohjennut sanoa. Hän katsoi vakavasti sulhoonsa ja kysyi: »Siis, mitä aiot tehdä? Jotakin liikkuu mielessäsi».