»Siis on minun meneminen heitä etsimään», lausui Hannu. »Jääkää te tänne siksi aikaa! Pitkiä aikoja minä en viivy».
Hannun kasvot olivat rauhalliset. Sanna ei osannut aavistaakaan, mitä Hannun mielessä liikkui. Hän oli kumminkin juuri avata suunsa pyytääkseen, ettei Hannu heitä jättäisi, kun tämä lisäsi:
»Jos on isäni ja sisareni metsään kätkeyneet, niin kauas eivät he ole menneet, sillä rakas on heille tämä paikka. Laita sinä, Sanna valkea ja keitä ruokaa; vielä on vähän vakassa jauhoja liemeen. Minä pian palaan. — Kaikissa tapauksissa pysykää täällä, kunnes minä tulen takaisin!»
Hannu lausui nämä sanat niin rauhallisesti, niin luottavaisesti, ettei osannut Sanna ja vielä vähemmin ukko häntä menemästä kieltää. — »Mene, mutta tule pian takaisin!» sanoivat he lähtevälle.
Hannu meni; hän lähti metsään päin polkua kulkemaan. Sanna seurasi häntä silmäyksillään niinkauan kuin hän näkyvissä oli. Sitten valmisti hän ukolle vuoteen ja rupesi tulta ahjoon laittamaan, tahi paremmin tulta virittämään, sillä kyteviä hiiliä löysi hän tuhan alta.
Hannu oli polkua metsään päin lähtenyt kulkemaan. Hänen muotonsa, kun hän läksi, oli ollut niin rauhallinen kuin entisinäkin aikoina, joina hän kirves olalla tätä polkua kulki kaskea hakkaamaan. Mutta tuskin oli hän kääntynyt selin kotiinsa, ennenkuin hänen kasvonsa saivat toisen muodon. Kummallinen loiste hohti hänen silmistänsä, ja hiljainen huokaus: »Näenkö Sannaa ikänä?» nousi hänen rinnastansa.
Kulettuaan niin pitkälle metsäpolkua, ettei häntä enää sopinut mökin ympäristöltä nähdä, poikkesi hän äkkiä vasemmalle; sitten kiersi hän mökin ympäri metsän suojassa ja seisoi pian polulla taasen; mutta nyt seisoi hän kylään päin. Jo arvaat, lukiani, mikä hänellä oli mielessä. Isäänsä ja sisartaan hän ei lähtenyt metsästä hakemaan, vaikka hän, kun arveli niiden sinne paenneen, ei valehdellut. Sanna oli hänelle kalliin maailmassa, vaikka ei hän ymmärtänyt eikä paljon ajatellutkaan, kuinka kallis hänelle morsiamensa oli. Sannan tahtoi hän ensin saada rauhalliseen turvapaikkaan, ennenkuin uskalsi tehdä, mitä sydämensä hänelle käski. Nyt oli Sanna suojapaikan löytänyt. Hän itse, Hannu, oli pienellä valheella päässyt vastuksetta lähtemään. Hän oli tästä mielissään.
Hän kulki hiljaa ja varovasti. Hänellä oli aseena kirves kädessään. Sen oli hän kotoansa ottanut. Sanna sen kyllä hänellä näki, mutta ei sitä ensinkään kummastellut. Yön hiljaisuus vallitsi vielä; linnutkin oksilla nukkuivat, kulkian askeleet eivät niitä herättäneet.
Näin tuli hän maantielle; hän seisahtui tien syrjään ja silmäili ympärilleen. Ei mitään pelättävää näkynyt eikä kuulunut. Hiljaa kulki hän Myrrälle päin. Talo oli poroksi palanut. Viimeiset hirret kytivät, samaten kuin vanha pölkky nuotiossa, jonka ympärillä viholliset päivällä olivat istuneet lehmänpaistia syöden. Mutta nyt vihollisia ei näkynyt eikä kuulunut missään. Hannu ihmetteli, ja kummallinen kammo täristytti hänen ruumistaan, kun hän surmatun Ollin ruumiilliset jäännökset näki. Vähän aikaa katseli hän talon raunioita, sitten lähti hän kulkemaan Kauniaisten kartanolle. Entistä vielä varovaisemmasti kulki hän nyt. Ja syytä olikin hänellä siihen.
Noin kivenheittämän talosta seisahtui hän äkkiä. Pian ihan hänen vieressään puuta vastaan nojaten, selin häneen päin, näki hän vihollisen. Nukkuiko tämä, oliko hän valveilla, sitä ei Hannu tiennyt. Mutta että vihollinen tähän oli pantu vartiamieheksi, sen hän ymmärsi. Silmänräpäyksen aikaa seisoi Hannu miettien. Vihan vimma sai hänessä taasen vallan. Hiljaa hiipien lähestyi hän vartiaa, ja nyt huomasi hän, että tämä oli uneen vaipunut ja että hän kannolla istui. Rohkeammasti lähestyi Hannu, nosti kirveensä ja — äänettä vaipui vartia ijankaikkiseen uneen.