»Olisi meitä kymmenkunta miestä, niin työmme onnistuisi!» mumisi hän korjaten kaatuneelta hänen aseensa.
»Mutta nyt!»
Toinen olisi ehkä tähän salamurhaan tyytynyt. Niin ei ollut Hannun laita. Toinen olisi ehkä nyt paennut. Hannu astui hiljaa kartanoa yhä lähemmäksi. Itse kartano on jotenkin korkealla mäelle, jolta näkyala on varsin ihana ja kaunis — josta sen nimikin. Kukkulan törmä puistoineen esti kenenkään näkemästä Hannua, jos olisi näkiää ollut. Hannu pääsi ihan pihaa ympäröiväin huoneiden taakse. Täältä huoneiden välistä sopi hänen nähdä, miten pihalla oli asiat. Keskellä sitä oli nuotio, joka oli sammumaisillaan; sen ympärillä makasi joukko vihollisia, mikä päin, mikä jaloin tulta kohden, ja kaikki näkyivät lepäävän syvimmässä unessa. Hannun sydän tykytti entistä kovemmin. Jos hän yksin näitä vastaan rupeisi taistelemaan, olisi hänen kuolemansa varma. Ja kumminkin… Kuta enemmän aikaa hän kujastansa makaavia katseli, sitä enemmän kohosi hänen intonsa, hänen halunsa antautua epätasaiseen tappeluun. Kiväärit olivat pystytetyt toisiansa vastaan vähän matkaa nuotiosta. Jos hän hiljaisuudessa voisi varastaa pois piikivet, niin eivät pyssyt hänelle vahinkoa tekisi.
Tuskin oli tuo ajatus johtunut hänen mieleensä, ennenkuin hän jo oli päättänyt. Kirves kädessä astui hän hiljaa, varovasti pihalle, hiipi kiväärien luo ja ryhtyi työhönsä. Maassa maaten, kirves vieressään, pakoon valmiina, aina tuon tuostakin luoden silmänsä nukkuviin askaroitsi hän. Kolmessa kohden oli nuotion ympärillä kiväärejä pystytetty, kolme kussakin kohdassa. Suurella vaivalla oli hän jo kuusi kivääriä, piikivet niistä ottamalla, tehnyt vahingoittamattomiksi. Hänen kyntensä olivat nyt kuluneet, hänen sormensa päät veressä. Hän ei enää voinut jatkaa; piikivet istuivat lujassa. Silloin ei ollut hänellä neuvoa muuta kuin kaataa pois sankkiruuti vielä jälellä olevista. Mutta silloin huomasi hän, mitä hän ei ennen ollut huomannut. Kiväärejä oli useammissa kohdin. Kujastansa ei hänen sopinut nähdä muuta kuin puoli pihaa. Nyt huomasi hän asuinhuoneen seinää vastassa olevan useampia ja ymmärsi samassa vaivansa turhaksi.
Toinen olisi ehkä tähän tyytynyt ja nauraen miettinyt venäläisten kummastusta, kun he herättyänsä piikivet kadonneiksi huomaisivat. Hannu ei sitä ajatellut. Hän oli nyt kerran intoon joutunut. Hän, vaikka yksin, oli tullut miehuullisemmaksi, kun havaitsi, miten sikeässä unessa viholliset nukkuivat. Hän nousi ja lähestyi tuskin hengittäen nuotiota. Siinä tunsi hän miehen, joka Jeremiasta oli ampunut, ja nyt ei hän enää omaa vaaraansa miettinyt. Mies makasi jalat nuotioon päin selällänsä. Hänen luoksensa kulki nuorukainen. »Sinulle minä ainakin annan passin», mumisi hän, ja kuten rankaa ennen metsässä, iski hän voimainsa takaa miestä kirveen terällä päähän.
Mutta jos oli vartiamies äänettä kuollut, niin tämä ei. Ennenkuin hän päivänsä lopetti, ennätti hän kertansa ärjähtää ilkeästi, josta hänen vieressänsä makaavat toverit puoleksi heräsivät.
Jos nyt Hannulla olisi ollut vähänkään malttia, jos hän olisi moniaita silmänräpäyksiä odottanut, niin, ken tietää, miten olisi hänen työnsä onnistunut; mutta kun innostunut nuorukainen kuolevaisen ärjähdyksen kuuli, luuli hän itsensä huomatuksi, luuli väestön heränneeksi ja päätti surmata niin monta kuin tyrmistyneistä, unenhorroksissa olevista ennätti. Kiireesti repäisi hän kirveen kuolleen päästä, mutta kohta kolauttaakseen sillä toista.
Kolme oli pihalla täten surmansa saanut, ennenkuin muut ehtivät jalkeille. Vielä kahteen koski kipeästi kirveen terä, ennenkuin nuorukainen näki parhaaksi paeten hakea pelastustansa. Miten hiljaa hiipiväisesti hän pihalle oli tullut, yhtä kiireesti rientäen pyrki hän sieltä pois. Ja kiire nyt olikin. Sillä jo ennenkuin hän oli kujaan ehtinyt, kuuli hän takanansa kiväärinlukkujen räiskeen, vaikka ei siitä mitään kummempaa seurannut.
Kujan toisessa päässä oli vähäinen kivi. Kun Hannu kujaa äsken hiipi, ei hän sitä huomannut. Nyt paetessansa astui hän sille. Se keikahti, ja kirves kädessä makasi nuorukainen maassa. Vasemman käsivartensa oli hän pahasti loukannut. Mutta vaikka hän samassa oli jalkeilla taasen, oli tämä lankeemisensa kumminkin häntä viivyttänyt niin paljon, että hän joutui takaa-ajajain käsiin, kun hän kääntyi puolustaakseen itseänsä. Mihin oli poika parka turvautunut, kun hän tähän vaaraan antausi? — Sitä on vaikea sanoa. Hän oli ehkä luullut pääsevänsä pakoon, ennenkuin uniset miehet ennättivät tointua, ja jos tointuivatkin sitä ennen, niin — mutta arveluille emme rupea. Jumala tiennee, ajatteliko poika parka mitään muuta kuin kostoa, karatessaan yksin kymmenien päälle. Vähältä puuttui, ettei hän onnistunut. Mutta vähästä paljon riippuu, ja hänen vähästään se, että hän nyt oli surmattujen toverien vallassa.
Mitä tekevät viholliset hänelle? Surmaavat hänen paikalla, hirttävät hänen, polttavat hänen tulisessa nuotiossa?