Olisi ehkä ollut velvollisuutemme kertoa, miten venäläiset saarella kuolivat nälkään. Mutta semmoinen kertomus ei luullaksemme olisi miellyttänyt muita kuin niitä, jotka kertomuksissa rakastavat sitä, mikä hirmuista on. Itse he kuvitelkoot, miten nälkäkuolemaa kuollaan.
Vuonna 1866 parannettiin Karkun kirkkoa. Sen kiviset seinät olivat aikojen kuluessa kaarevan muodon saaneet, ja niissä nähtiin isoja, uhkaavia repeämiä. Katto purettiin ja seinäin päädyt alennettiin. Siinä silloin, kun katto oli purettu ja kirkon ylisille pääsi Jumalan päivä loistamaan, huomattiin muurinraossa vanha puulusikka. Se oli muinaiskaluja, se oli muisto aterioista, joita kirkkoherra Enckel kirkon ylisillä Ison Vihan aikoina oli syönyt.
Samana vuonna laitettiin kirkkoon uusi lattia. Lattian alla olevat hautakammiot tyhjennettiin, ja ruumiit, mitkä näissä kammioissaan olivat satoja vuosia nukkuneet, kannettiin kirkon pihalle ja syydettiin suureen yhteiseen hautaan. Julmaa oli nähdä, miten tässä meneteltiin, miten arkut poltettiin, sittenkuin niiden sisällys oli kaadettu tuohon yhteiseen hautaan. 40 miestä askaroitsi tässä työssä 3 päivää.
Niiden ruumiiden joukossa, jotka olivat heitettävät tähän yhteiseen hautaan, oli myöskin kirkkoherra Enckelin. Hän lepäsi tammisessa arkussa kirkon alttarin lähellä; sieltä kannettiin hän ulos, ja arkku avattiin. Täydessä papinpuvussa makasi arkussaan kirkkoherra. Arkku kaadettiin, ja muinaisten sanankuuliainsa kanssa olisi kirkkoherra samaan hautaan tullut mullatuksi, ellei joku, jonka sydäntä tämä menetteleminen koski, olisi pakottanut miehiä ottamaan ruumista ylös. Se pantiin sitten takaisin omaan arkkuunsa ja sai sijansa alttarin alla Karkun kirkossa, missä se nyt ainoana kirkon permannon alla lepää.
* * * * *
Tähän loppukoon tämä kertomus. Vanhat ovat kadonneet, kaikki ovat uusiksi tulleet.