Hän oli, kuten tiedämme, yöllä lähtenyt pappilasta. Hän oli lähtenyt kiireesti kulkemaan kotiinsa päin. Vihollisia hän ei osannut suuresti peljätä; vihollisia hän ei myöskään alussa kulkuansa nähnyt. Jo oli hän onnellisesti joutunut muutamia virstoja, ehtinyt Mäenpään rustitilalle saakka. Mäenpään rustitila on mäen törmällä; sieltä viepi tie alangolle. Mäkeä alaspäin juoksi Sanna, kun kuuli jonkun tulevan takanansa. Hän silloin katsahti taakseen ja näki siellä vihollisen tulevan. Hän poikkesi nyt tien syrjälle; mutta ennenkuin hän ennätti piilopaikan löytää, oli venäläinen hänet saavuttanut ja kiini ottanut. Turhaan rukoili hän; vihollinen vaan nauroi, taputti hänen vaaleita poskiaan ja nimitti häntä »prekrasnaja matuskaksi» sekä talutti hänet sitten väkisin Koljaan taloon.
Tähän taloon oli muutamia venäläisiä asettunut asumaan. Kun Sanna kiiniottajansa kanssa sinne tuli, nousi majailevissa siellä riemuhuuto. He puhuivat kauniisti, jotta Sanna huomasi, ettei heillä ollut aikomus häntä surmata. Mutta kumminkin Sanna pelkäsi heitä enemmän kuin kuolemaa. Ja Sannalla oli syytä tällaiseen pelkoon. —
Sannan ei tarvinnut surmaa peljätä, ja kumminkin katosi hän tietämättömiin kotiseudultaan! Seurasiko hän, uljaan Hannun morsian, siis armaansa murhaajia?
Ei! Ja kumminkin katosi hän?
Hän katosi kuolemaan! Kun hän huomasi, mikä häntä odotti, mitä varten hän oli vangiksi otettu, sai kauhu ja inho hänessä vallan. Muistakaamme, mimmoisessa tilassa hän oli, kun hän pappilasta lähti. Hannun haamu viittasi hänelle. Hän muisti, mitä Hannu oli peljännyt, kun he Myrrän talon läheisyydessä piilousivat. Tämä kaikki sai hänen hurmioon. Kun venäläiset rupesivat häntä hyväilemään, asettausi hän levolliseksi ja petti siten vainoojansa. Nämä eivät osanneet aavistaakaan, mitä neidon mielessä liikkui. Ja kun hän kulki huoneessa ympäri, eivät he ensinkään arvanneet, mitä tämä aikoi, kunnes he eivät enää voineet estää häntä tuumaansa toteuttamasta.
Pyssyjen vieressä nurkassa oli muutamia miekkoja ja muita aseita. Sanna lähestyi niitä, hän koski niihin; kukaan ei estänyt häntä. Yksityistä naista ei tiennyt kukaan peljätä. Hän nosti miekan; hän katseli sen kärkeä, sen tutkainta, ja ennenkuin venäläisten hirmuhuuto oli ennättänyt kajahtaa, oli Sanna kätkenyt terävän tutkaimen syvälle rintaansa, syvälle sydämeensä.
Sanna oli surmannut itsensä, päästäkseen siten vapaaksi.
* * * * *
Enemmän kuin puolentoista vuosisataa on kulunut niistä ajoista, joina nämä seikat tapahtuivat; toista sataa vuotta on vähäinen saari Kulovedessä kantanut nimeä Sadan leukaluut.
Ihmispolvi ihmispolven perästä on elänyt, on kuollut seuduilla, missä ne seikat tapahtuivat, joista olemme kertoneet. Tapaukset ovat muistosta kadonneet, mutta nimi Sadan leukaluut elää vielä.