»Minä tiedän, mitä te ajattelette, kirkkoherra! Teidän sanoissanne oli nuhdetta, oli ajatus: 'Olkaa armahtavaiset, niinkuin taivaallinen isänne armahtavainen on'. Mutta olivatko he armahtavaisia? Käykää meillä katselemassa, mitä he ovat tehneet, niin te unohdatte tämän käskyn armahtavaisuudesta ja muistatte: 'Silmä silmästä, hammas hampaasta'. Sen lisäksi on armahtavaisuus nyt jo liian myöhäistä».
Kirkkoherra yritti puhua jotakin, mutta silloin muisti hän hirtetyn isännän. Kentiesi tunsi hän nyt itse jotakin yhtäläistä, jotakin semmoista, mitä asui ukko Erkin sydämessä; sillä ihminen oli hänkin, kärsinyt oli hänkin; kalpeiksi muuttuivat nyt hänen kasvonsa, ja hän mumisi vaan: »Se on hirmuista!»
Mutta ukko Erkki vastasi. »Hirmuista! Jos olisi heitä siellä sata, niin sitä parempi! Sadan sydämet joutuisivat silloin matojen syötäviksi; sadan leukaluut saaren rannoilla ajelemaan aamu- ja iltatuulen käsissä. Ja missä on Sanna, poikani kihlattu morsian? Venäläisten vallassa arvattavasti; kentiesi saarella olevain surmaamana, ja te säälitte vielä!»
Sanna! Nyt vasta muisti kirkkoherra häntä. »Eikö hän ole jo useita päiviä sitten ollut kotonansa?» kysyi hän hämmästyen.
»Kotona ei häntä ole näkynyt, sittenkuin hän pyhäaamuna läksi», vastasi ukko.
»Siis on hänkin joutunut tämän julman, hirveän vihan uhriksi», lausui kirkkoherra. »Hänen intonsa on saanut hänen onnettomuuteen. Vaan älä sure, Erkki! Ole vakuutettu siitä, että sekä poikasi että Sanna, jos hänkin todella on kuollut, ovat kuolleet rehellisten tavalla».
Tämä lause oli olevinaan lohdutus vanhukselle, mutta semmoiseksi hän ei sitä ymmärtänyt. Hän vastasi kiivaammasti kuin ennen: »Minä tiedän sen, minä, joka seison tässä, niinkuin karsittu petäjä mäellä. Kaikki, kaikki, mitä minulla oli rakasta, on tuonen koura korjannut». — —
Hannu ja Jeremias haudattiin. Ei ollut ruumiitten saattojoukko suuri. Erkki, Priita ja, paitsi kirkkoherraa, muutamia kyläläisiä seisoi arkkujen ympärillä, kun nämä kirkon permannon alle laskettiin.
Mutta mihin oli Sanna joutunut? Varmaankaan et, lukiani, tyytyisi, jos sanoisimme, että siitä päivästä, jona hän katosi, ei ole häntä kotiseuduilla nähty eikä hänestä paljon kuultu. Sama uteliaisuus, mikä kumminkin oli murheen yhteydessä, vaivasi myöskin kirkkoherraa. Hän katui, että hän oli ottanut Sannan mukaansa Karkunkylän saarelta, ja hän tiedusteli Sannaa kaikkialta; mutta aikoja kului, ennenkuin hän sai tietoja hänestä.
Mihin oli Sanna joutunut?