Samana päivänä pidettiin jumalanpalvelus kirkossa. Tähän tilaisuuteen oli suurin osa Karkunkylän saarella pakolaisina olleista tullut. Mutta ennenkuin jumalanpalvelus alkoi, haudattiin Mäkelän vanha surmattu isäntä.
Seuraavana päivänä iltapuolella saatiin sanomia Suoniemeltä. Niiden tuojia olivat vanha Erkki, Hannun isä, ja Priita, Hannun sisar. He tiesivät lisätä Sannan kertomukseen hirmuisia asioita.
Isänsä kanssa oli Priita ollut Maurille menossa, kun he saivat tiedon vihollisten tulosta. Silloin olivat he palanneet kotiinsa. Mutta kun savu Myrrällä tapahtuvasta tulipalosta näkyi heille, olivat he pelosta vetäytyneet kauemmaksi metsään ja siellä viipyneet yöhön saakka. Vasta aamupuolella yötä olivat he palanneet kotiinsa ja siellä tavanneet ukko Jeremiaksen. Hän oli alussa nukkunut, mutta pian sen jälkeen herännyt ja jutellut kummallisia asioita. Että hän oli pahasti haavoitettu, sen olivat vasta silloin isä ja tyttö huomanneet. Hän oli jutellut Hannusta ja Sannasta ja vihollisista hirmuisia kertomuksia, joista eivät he voineet muuta päättää, kuin että nämä olivat surmatut. — Koko päivän olivat he kumminkin odottaneet, ja kun iltapuolella Jeremias haavoihinsa kuoli, oli Priita uskaltanut kulkea Kauniaisten kartanoon päin. Mutta tiellä, ennenkuin hän tuli sinne, oli hän kuullut hirmuisen julmia huutoja, jotka häntä olivat niin peljästyttäneet, että hän kiireesti pakeni isänsä luo. Vasta neljännen päivän ehtoopuolella, kun ei Hannua, ei Sannaa eikä ketään kuulunut, oli hän taasen uskaltanut lähteä kylään; mutta sinne tullessaan oli hän nähnyt tietä pitkin kulkevan hirmuisen suuren joukon vihollisia. Näitä peljäten oli hän taasen vetäytynyt takaisin; mutta myöhemmin illalla taasen lähtenyt tiedustelemaan. Isä oli hänen poissa ollessaan laittanut Jeremiakselle arkun.
»Yöllä, kun ei mitään vihollisista kuulunut» — jatkoi Hannun sisar — »tulin Kauniaisten kartanoon. Siellä tapasin nyt muutamia kyläläisiä. Osa heistä seisoi pihan syrjässä, missä oli vähäinen kumpu. Tämä oli avattu ja sen sisästä löydetty useita surmattuja venäläisiä; toinen osa kyläläisistä seisoi taempana rannalla ja ihmetteli ja kuunteli. Saarelta kuului kummallisia valituksia, ja saaren rannalla näkyi hoipertelevia olentoja — ihmisiäkö vai haamuja, sitä emme tienneet, ennenkuin muutamat meistä, jotka rannalla seisoimme, uskalsivat Hannun vähäisellä veneellä, jonka joku oli Siuron kohdalta rannalle vedettynä löytänyt, lähestyä saarta. Nämä palasivat pian ja tiesivät kertoa, että saarella oli venäläisiä, nähtävästi nälkään nääntymäisillään. Miten he olivat saarelle tulleet, ei osannut kukaan sanoa; miks'eivät he saarelta lähteneet samaten kuin olivat sinne tulleet, sitä emme ymmärtäneet, ennenkuin havaittiin eräällä kivellä hyvän matkaa saaresta Kuljun kirkkovene ylösalaisin. Sillä arvattiin venäläisten saarelle päin soutaneen, mutta mikä oli heiltä veneen vienyt, se oli mahdoton arvata silloin. Kauniaisissa viettivät muutamat yön; minä palasin kotiin kertomaan, mitä olin kuullut ja nähnyt. Paljon unta emme silmiimme saaneet, Hannua kun kaipasimme. Toivoimme kumminkin aina tähän aamuun asti, että hän elävien joukossa olisi. Mutta silloin saimme sanoman, että hän pää halaistuna oli järvestä löydetty».
Hannun sisar, kun hän puheessaan oli tähän saakka päässyt, ei enää saattanut kyyneleittensä ja itkunsa tähden jatkaa, jonka vuoksi vanha ukko, Hannun isä, hiljaisella ja värisevällä äänellä lisäsi:
»Tämän sanoman saatuamme läksimme kartanoon. Siellä näin ainoan poikani. Surmattu, kahdenkertaisesti surmattu hän oli. Liitimme yhteen neljä lautaa, teimme hänelle viimeisen vuoteen ja toimme hänen ja Jeremiaksen tänne Hannun veneellä. He odottavat nyt siunausta, hyvä kirkkoherra!»
Tytön kertomus oli herättänyt kummallisia arveluita; mutta ukon lyhyt, vakava lause ja ääni, jossa murtunut sydän ilmaisi itsensä, saivat kuulijat surumielisiksi. He silmäsivät rantaa kohden; siellä lepäsivät uhrit kirveellä veistettyjen lautojen välissä.
»Entäs venäläiset saarella?» kysyi kirkkoherra.
»Ne odottavat siellä Kaikkivaltiaan tuomiota», vastasi ukko yhtä vakavasti.
»Nälkäkuolemaa siis!»