»Ettekö tunne Andreasta, teidän ja Eliinan poikaa?» kysyi hän epäilevän äänellä. Hän pani paroonin eteen Eliinan vihkimäsormuksen, ja tuon nähdessään leimahti valo paroonin silmistä, vaan tuo valo sammui kohta. Hän tirkisteli vaan sitä.
»Andreas! Niin, missä sinä olet ollut; minä en ole moneen aikaan nähnyt sinua», houraili parooni.
Antti havaitsi nyt, että valvominen ja murhe olivat saaneet paroonin sairaaksi, ja hänen aikomuksensa oli viedä hänet vuoteelle. Neidin avulla, joka kummasteli eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella, otti nuorukainen ukon syliinsä ja lähestyi ovea.
»Älä sinne! Ei sinne! Vie, Andreas, vie minut tuonne!» — parooni osotti sormellaan toista ovea, jonka Antti jalallaan aukasi. Huoneeseen tultuaan sanoi parooni: »vie minut vuoteelle!»
Antti seisoi kuin paikalle naulattu. Hän oli tullut veljensä kamariin; hän näki kuolleen Lorentsin.
»Katso, siinä hän makaa! Vie minut hänen viereensä», ruikutti parooni. »Siinä hän makaa, minun Lorentsini, niinkuin ennen Valdemar. Niin! Siinä makaa nyt viimeinen Edler kuolleena. Minä ummistin hänen silmänsä, mutta Jumala avasi ne taasen… Hän katselee minua. Vie minut hänen viereensä!»
Rouva oli nukahtanut pöytää vastaan Lorentsin kamarissa. Hän heräsi nyt. Hän kuuli paroonin viimeiset sanat ja näki hänen valottomat silmäyksensä. Käsiänsä puristi hän rintaansa vastaan. Sanaa ei hän sanonut.
Antti seisoi muutaman silmänräpäyksen liikkumatta. Kovasti oli isänsä houraus ja kuolleen näkeminen häneen käyneet. Hän tointui tuosta kuitenkin kohta, ja niinkuin vähäisen lapsen otti hän paroonin käsivarsilleen ja kantoi hänet ulos.
»Mihin sinä viet minua?… Anders, minä olen väsynyt; vie minut maata!»
Vaivoihin nääntynyt nukkuu. Antin sylissä parooni ummisti silmänsä; hän vaipui uneen poikansa helmassa kuin lapsi äitinsä helmassa. —