Mutta kuolleen Lorentsin vuoteen vieressä kertoi Antti rouvalle kuka hän oli. Hän kertoi varovasti paroonin salaisuudet ja rouva kuunteli häntä. — Kun Antti oli lopettanut, istui rouva kauan silmäillen kuollutta. Vihdoin nousi hän, nousi ja sulki Antin syliinsä. Silloin oli kuin olisivat kuolleen huulet vetäytyneet hymyilyyn.
* * * * *
Paroonilla kesti unta kauan; mutta viimein, kun jo päivä oli kulkunsa lopettaa, hän heräsi. Hän avasi silmänsä; houraus oli mennyt ohitse, ymmärrys oli hänelle palannut takaisin. Antti ja rouva istuivat silloin hänen vuoteensa vieressä. Kummastellen katseli parooni ympärillensä, ja nähtyään Antin jäi hän kauan kiinteästi katsomaan häntä. Silloin otti Antti taskustaan äitinsä sormuksen ja laski sen paroonin käteen.
»Oi, Jumalan kiitos, se ei ole mikään uni! Se on päivän selvä totuus! Mikä kadonnut oli, on löytynyt!… Rakas puolisoni, sinä et ymmärrä minua; kertokoon Antti tässä sinulle, mitä minä sinulta salannut olen. Hän osaa paremmin kuin minä näyttää, kuinka petollinen minä sinuakin kohtaan olen ollut».
»Minä sen jo kaiken tiedän. Antti on sen minulle ilmoittanut…»
»Ja sinä annat minulle anteeksi?»
Rouva syleili kyynel silmässä Eliinan lasta.
»Kiitetty olkoon taivaan Herra! Hän kurittaa, mutta Hän armahtaa myös! Mutta, Anttini! Minäkin tahtoisin tietää — — tietää, mitä sinua on kohdannut. Puhu minulle, puhu Eliinasta! Hänkin antoi minulle anteeksi?» — —
Ja Antti puhui. Kun hän kertomuksensa lopetti, puristi parooni hänen kättänsä. »Minä ymmärrän sinua, minä tunnen sinussa Eliinan sydämen, ylevä poika!» — sanoi hän hiljaa.