»Tietä, jota Eliina niin monesti on käynyt, jaksanen minä toki kerran eläissäni käydä», vastasi vanha herra taka-istuimelta.
Nainen, joka istui vanhan herran vieressä, viittasi sormellaan lapsia, joita hän näki: »Ehkä voivat nuo auttaa Liisaa kantaessa pikku Anttia», sanoi hän.
»Ja isääni», lisäsi nuorempi herra, kääntyen lapsiin päin.
»Marjoja, marjoja!» huusivat lapset yht'aikaa, »kypsiä mansikoita!»
Antin — sillä Antti oli se, joka parooni Edlerin, puolisonsa Hannan, poikansa Antin ja lapsenhoitajan Liisan kanssa vaunuissa istui — Antin mieli meni surulliseksi. »Kaikki teidän marjanne ostetaan», sanoi hän. Hannalle hiljaa kuiskuttaen lisäsi hän: »Näillä main olen minä usein marjoja poiminut, noin kuin nuo, mutta ostajia löytyi harvassa!»
Vaunut pysähtyivät. — »Tuo polku vie Puroon», lausui Antti ja hyppäsi vaunuista maahan. Kaikki muut seurasivat häntä, itse vanha paroonikin, joka kyytipojan ja Antin avulla vaivoin pääsi liikkumaan.
Lapset seisoivat katsellen kummasti tulijoita. Mutta vanha Eeva tuli kiiruusti marjoineen, tarjoten niitä Antille.
»Osaatteko Puroon?» kysyi Antti silmäillen Eevaa.
»Osaanko? Siellähän minä yhteen aikaan kävin joka päivä. Mutta nyt on
Puron mökki autio!»
»Minä en erehtynyt!» huusi Antti. — »Tässä, isäni, on se eukko, jonka sylissä minut kasteelle vietiin; tämä eukko on Eeva».