Parooni kätteli ystävällisesti eukkoa, joka ei tahtonut korviansa uskoa, kun kuuli, että tämä nuori herra oli Antti, Eliina vainajan poika.
* * * * *
»Ja tässä hän eleli muistellen minua viisitoista pitkää ajastaikaa!» huokasi parooni, kun hän vihdoin suurella vaivalla oli saavuttanut Puron mökin. Antti kulki ympäri näyttäen isälleen ja puolisolleen kaikki paikat. Ei ollut sitä paikkaa, mistä hän ei olisi tiennyt jotain puhua. Täällä puron rannalla oli Eliina pessyt hänen vaatteitaan; tuossa oli kätkyt, jota hänen jalkansa niin monesti oli liikuttanut; tuossa oli vielä lastuja laudoista, joista hänelle ruumisarkku laitettiin.
Suuret kyyneleet vierivät pitkin paroonin poskia. Hän kuuntelee Antin puhetta. Hän kuuntelee lintujen lauluja; hän kuulee niissä Eliinansa, sillä olihan Eliina usein istunut kesäpäivin kuunnellen samoja virsiä.
»Nyt minä mielelläni laskisin pääni levolle, jos vaan saisin tavata tuon maisterin, joka oli Ollilassa ja joka ei saata olla muu kuin minun poikani hänkin. Paljon pahaa olen minä saanut matkaan maailmassa; mutta suuri on sovinnon voima, koska se on voinut vuodattaa rauhaa minunkin sydämeeni!» — —
Kauan istui Riemulan herrasväki Puron mökissä. Kauan kulkivat he ympäri luonnon puistossa Puron rannalla. Ilta oli tulossa jo, kun he saavuttivat vaununsa, jotka tiellä olivat odottaneet.
»Vielä kirkkomaalla, hänen haudallansa tahdon käydä», sanoi parooni Eevalle, jolta hän oli saanut kuulla paljon Antin ensimmäisistä vuosista. — »Sitten on ristiretkeni tehty, ja minä menen lepäämään isäini kammioon». —
»Nyt olet nähnyt minun lapsuuteni kodin, armas Hannani! Nyt saatat tosiaan sanoa, että Herra on kummallisesti sinunkin teitäsi ohjannut, kun on minuun sinut sitonut». —
Peitson kestikievarissa olivat matkustavaiset yötä. Mutta suuresti yörauhaa ei Antti saanut. Eeva oli ilosta mielipuolisena jutellut naapureille ja tuttaville, että tämä herra, joka näin suuresti nyt vaunuissa ajoi, oli tuo entinen Antti, joka kulki ympäri vähäisellä työllään ansaiten elatuksensa. Peitson isäntä ei tiennyt mitä piti sanoman. Hän häpesi niin, ettei isoon aikaan kehdannut kasvojansa näyttää. Mutta kun hän vihdoin Antin käskyä totellen tuli esiin, puristi Antti hänen kättänsä. »Te olitte jotenkin paha minulle», puhui hän; »mutta minä en enää tahdo muistaa sitä. Kentiesi oli Jumala niin sallinut, sillä muuten en minä suinkaan olisi lähtenyt näiltä paikoilta, missä äitini ruumis lepää».