»Amen!» sanoi Liisa, joka paroonin takana seisoi.
»Amen!» sanoi pieni kolmivuotinen Liisan sylissä.
»Kuulettehan, isäni, mitä lapsi sanoo», virkkoi Antti liikutettuna ollen polvillaan paroonin vieressä. — »Lapsenkin suusta on hän ottanut kiitoksen!» —
Maisteri oli kuullut kaikki. Hän seisoi kuin paikalle naulattu; hän oli tuntenut ensin Liisan, sitten Antin, ja hän arvasi, kutka nuo toiset olivat. »Amen!» sanoi hänkin.
Kaikki kääntyivät, ja kolme heistä tunsi maisterin. »Maisteri Lager!» huusi Hanna ja vetäysi Anttia lähemmäksi.
»Niin, tässä näette miehen, Hanna», sanoi maisteri hiljaisella äänellä, »miehen, joka turmion tiellä oli joutunut kauvas, mutta jonka silmät teidän ja teidän miehenne rakkaus avasi».
Antti ei sanonut mitään, hän vaan kuiskasi paroonin korvaan jotakin.
Parooni nousi äkkiä: »Jumala, Jumala, olisiko semmoinen armo mahdollinen! Mutta Jumalan armo on ääretön!» Parooni lähestyi horjuvin askelin maisteria, ja ennenkuin tämä tiesi mistään, oli vanhus painanut hänet syliinsä. — »Minun poikani!» kuiskasi hän.
»Teidän poikanne … parooni Edler … minä!»
»Tunnetteko tämän sormuksen? Te annoitte sen kihlasormukseksi Hannalle; sen olen minä kerran antanut teidän äidillenne. Sen sain, kun ensi kerran kävin Herran pyhällä ehtoollisella. Sattumalta tulin minä Hannan sormessa sen näkemään samana päivänä kuin Antin sormus samalle sijalle pantiin; minä tunsin sen, se sanoi minulle kuka te olitte… Minä hain teitä, minä kuulustelin teitä Helsingistä, Turusta, koko Suomen ympäri^ kaikki oli turhaa. Maisteri Lageria ei löytynyt». — —