»Sinä et usko minua?… Minä olin nuori, sinun äitisi nuori, meidän sydämemme syttyivät. Oi, minun puolellani oli viekkaus; minä petin Edlan, minä jätin hänet, ja siitä ajasta en ole häntä nähnyt. Vasta silloin, kun sormuksen näin, muistin minä häntä; sain samalla tietää, mitä en ennen tiennyt, että hän oli synnyttänyt pojan…» —
»Te kuulustelitte maisteri Lageria; te tiedätte miten hän on elänyt?»
»Minä tiedän sen; se oli minun rangaistukseni. Minä luulin hänen kuolleen; se minun suruni. Minä tein mitä voin: minä maksoin hänen velkansa».
»Haa! Nyt ymmärrän, miks'ei minua Helsingissä enää hätyytetty…»
Antti ja Hanna lähestyivät maisteria. He tarjosivat hänelle kättänsä. Maisteri puristi kovasti niitä. — »Ylönpalttinen on Jumalan armo!» sanoi hän. —
»Minä luulin poikani kadotuksen lapseksi ja minä tapaan hänen sielujen paimenena, minä tapaan hänen Eliinani haudalla. Ylönpalttinen on Jumalan armo! Minä saatan niin sanoa suuremmalla syyllä kuin teistä kukaan, sillä minä olen kaikkiin näihin syypää. Eliinan haudalla on sovitus tapahtunut. Hänen haudastansa ympäröipi hänen ylevä henkensä meitä. Hän on suonut minun vaivatulle sydämelleni rauhan, hän on sallinut minun lasteni syleillä toisiaan. Siunattu olkoon hänen muistonsa!»
Kun he haudalta palasivat, oli maisteri Lager eli Lagerberg, niinkuin hänen nimensä nyt oli, ottanut Liisan sylistä pikku Antin; tämä nauroi suloisesti kantajalleen; mutta naurusuin kysyi maisteri: »No, Liisa, vieläkö halveksit minua?»
»Herra Jumala siunatkoon! Kuka olisi voinut uskoa silloin, että te olitte parooni Edlerin poika!» vastasi vanha Liisa.
»Niin, kuka olisi voinut sitä uskoa!» vastasi maisteri.