Vielä kerran Riemulassa.
Taasen on talvi. Mustat lumipilvet täyttävät taivaan, pyry lakasee maata ja kokoo kinoksia. Luonto on lumeen haudattu. — Ei näy ketään ulkona; jokainen, kenellä on oma liesi, on sen luo vetäynyt. Ja lieden edessä puhutaan, jutellaan ja luetaan — hovissa ja pirtissä, missä vaan missä rauha vallitsee.
Nyt on, näet, jouluaaton ilta.
Mutta kuule! Kulkunen soi. Löytyy siis niitä, jotka tässä Jumalan ilmassa ovat ulkona. —
Ei ole sillä vaaraa, joka nyt Riemulaa lähestyy, sillä hän istuu koijuissa, suurissa sudennahkaturkeissa ja kyytimies ajaa hevosta.
Hän on lautamies Ollila. Hän tulee paroonin koijuissa Riemulaan, tyttärensä, sisarensapojan ja »lankonsa paroonin» luo joulua viettämään. Hän on nyt seitsemän vuotta vanhempi, mutta muuten kaikin päin sama mies kuin ennenkin — se on: hän on ylpeydessään vielä yltynyt.
Riemulan salissa on suuri kuusi keskellä lattiaa. Kuusessa palaa kymmeniä kynttilöitä ja pieni viisivuotinen Antti hyppii iloisesti sen ympärillä. Pieni vuoden vanha Lorentsikin nauraa ilosta tälle ensimmäiselle joulukuuselle. Hän istuu vanhan parooni Edlerin sylissä, joka hänen kanssaan kuusen ympärillä kulkee. — Sohvalla istuu Antti ja Hanna, ja hiljainen onni loistaa heidän silmistänsä.
»Sen minä tiesin», lausui vanha parooni, »ettei Edlerin suku niin pian sammu. Tuossa, Lorentsi, näet sinä esi-isäisi kuvia; sinne joutunee sinunkin, ja sinusta tulee suurempi mies kuin kukaan niistä».
Parooni oli näinä kahtena vuotena, jotka ovat kuluneet siitä kuin hänet viimeksi näimme, nähtävästi vanhentunut. Hänen muistinsa on kadonnut, hänen ymmärryksensä tylsynyt; mutta hänen sydämessään asuu rauha. Hän leikittelee päiväkaudet lasten kanssa; hän on nyt ruvennut muuttumaan lapseksi uudelleen.
»Viisi vuotta taapäin! Muistatko sitä jouluaattoiltaa! Silloin oli Riemula surun pesä» — puhui Antti Hannalle, ollen hyvillään siitä, ettei parooni näkynyt sitä muistavan.