Antti ja Hanna silmäilivät iloisesti vanhusta, kun hän avasi laatikon. Ja kun se vihdoin näytti sisällyksensä, tulivat he kaikki paroonin ympärille.
Parooni silmäili laatikkoon. Siinä oli kauniisti maalattu taulu. Mutta tuskin olivat paroonin silmät nähneet sen, ennenkuin niistä virtasi suuret, kirkkaat kyyneleet »Kiitoksia! Tuhansia kiitoksia!» jupisi hän.
Taulu kuvasi sitä hetkeä, jona parooni, Antti, Hanna ja maisteri
Lagerberg olivat polvillansa Eliinan haudalla.
Taulun alle oli suurilla kirjaimilla jotakin kirjoitettu, ja pikku
Antti sai ensimmäiseksi lukea:
»Sovitus haudalla». —
»Tuossahan minäkin olen!» sanoi Liisa, joka joulupukkina oli, kauan katsottuaan kummakseen taulua. — »Enpä olisi saattanut uskoa kerran minunkin paperille tulevan!» arveli hän.
PALKINTO.
Sodan haavat, se on: maakunnan köyhyys ja huono tila, olivat ruvenneet paranemaan. Aika oli ollut lääkärinä, ja lääkäreistä on aika paras, sillä se parantaa aina, milloin yhdellä, milloin toisella tavalla. Suomenmaa oli, niinkuin ruotsalaiset sanovat, verisenä kilpenä reväisty Ruotsista, se oli yhdistetty entisen vihollisensa Venäjän kanssa. Kova oli tauti, jota Suomi sairasti, sillä se oli jäsenenä leikattu ruumiistaan Ruotsista, mutta tämä jäsen oli ruvennut vähitellen taipumaan eroonsa; aika oli parantanut mitä sota rikkoi.
Niinkuin ainakin sotaa seuraa vallattomuus sille, joka vallattomana tahtoo elää, löytyi nytkin vuonna 18— monessa paikoin maassamme semmoisia, jotka mieluummin elivät toisen huolella, kuin itse viitsivät ryhtyä työhön. Missä kulkivat nämä veitikat itsekseen, missä olivat he antauneet liittoon ja valinneet itselleen päällikön. Täten kulkivat he ympäri, varastivat ja murhasivat, missä luulivat varkaudellaan tahi murhallaan mitään voittavansa. Kaikki rehelliset ja tunnolliset ihmiset pelkäsivät näitä joukkokuntia, joilla aina oli pahuus mielessä ja puukko terävänä tupessa. Mutta etenkin muutamia joukkoja pelättiin hirmuisesti, ja näistä muutamista semmenkin sitä, jolla oli päällikkönä Pitkä Pekka.
Tuosta Pitkä Pekasta ei kumminkaan tietty paljon mitään. Minkä näköinen hän oli, se oli riidan alainen asia. Moni sanoi nähneensä hänet, mutta nämä antoivat hänestä erilaisia lausuntoja. »Minä näin hänet Varsan markkinoilla; hän oli keski-ikäinen mies, mustatukkainen, pienisilmäinen ja pitkäpartainen», sanoi toinen; mikä taasen sanoi nähneensä hänet Turussa vanhana ukkona, kaljupäisenä, suurisilmäisenä ja lyhytkasvuisena; mikä vielä nähneensä hänet Haminassa, kauniina nuorukaisena. Näin eriäväiset olivat lauseet hänestä. Mutta asia, missä mielet eivät eronneet, oli se, ketä kaikesta pahasta oli syyttäminen. Milloin varasta tahi murhaajaa ei saatu kiinni, silloin Pitkä Pekka aina oli syyllinen. Oli tapana puhua hänestä, ja kumminkaan ei tietty varmaan hänestä mitään. Pitkä Pekka oli tullut puheeksi ja — hänestä puhuttiin, sillä häntä pelättiin.