* * * * *
Suomenmaassa löytyy vallan monta Mattila nimellistä taloa. Eräs tällainen Mattila seisoo vielä tänäkin päivänä Suoniemen kappelissa Sarkolan lahden perässä, pian Vesilahden pitäjän rajalla. Samalla paikalla, missä nytkin, seisoi vuonna 18— talo, ja samaten kuin sen isäntä on nykyaikana varakas, oli sekin isäntä, joka mainittuna vuonna hoiti Mattilan maata. Töllit, melkein samanlaisia kuin nytkin, seisoivat rannalla, noin pari kivenheittämää Mattilasta. Nämä töllit kuuluivat mikä Mattilaan, mikä Talolaan, mikä Vahalahden kylään, sillä paikkaa pidettiin yhteisenä.
Eräässä näistä tölleistä asui Olli Jaakonpoika, jota tavallisessa puheessa kutsuttiin »Suutari-Olliksi». Liikanimi ilmoittaa hänen ammattinsa. Hän oli noin viidenkymmenen vanha, vankka mies. Häntä kehuttiin paraaksi suutariksi koko Karkun pitäjässä. Varma onkin, että monet saapasparit hän oli tehnyt Leistenius vainajalle, joka siihen aikaan eli kappalaisena Suoniemessä, vieläpä Kuljun kartanon parooneillekin. Olli ei siis saanut olla paljon kotona. Hän kulki ympäri pitäjässä ehtimiseen. Mutta se oli Ollilla tapana, että aina, kun viikon arkipäivät loppuivat, tuli hänelle ikävä, ellei hän päässyt tervehtimään Vappoansa ja nuorta tytärtään, Elsaa, sillä näitä hän rakasti sanomattomasti. Kuluillaan oli hänellä mukanansa oppipoika, rehellinen, ja uuttera nuorukainen Tyrväältä, jota Olli isän rakkaudella rakasti.
Olli oli ymmärtäväinen mies ja voitti ahkeruudessa monta suutaria aikanaan, sillä tuskin oli kukko orrella ilmoittanut päivän koiton, ennenkuin Olli jo istui lestin kädessä, saapas polvella työlavitsallaan. Mutta kumminkaan hänen työllänsä ei ollut siunausta. Kesäaikoina ihmiset kulkivat paljain jaloin tahi virsuissa niityillään, ja kesäaikoina Olli oli usein työttä, sillä en tiedä, mikä syynä lienee ollut, mutta ulkotöihin ei juuri Ollista ollut. Sodan aikana hän oli joutunut velkaan, ja kun hän talvitöillään vaivoin elätti perhettään, niin on pian ymmärrettävä, ettei hän missään rikkaudessa elänyt. Olli koetti kumminkin kesällä varustaa aikaantuloaan. Hänellä oli lehmä, joka tarvitsi heiniä, ja siihen lisäksi hänellä oli kapanala peltoakin; mutta vaikka lehmä antoi maitoa ja pelto aina vähin jyviä, ei Olli voinut kotityöstään lukea suurta päiväpalkkaa.
Elsa, hänen tyttärensä, oli seitsemäntoista vuotinen, hoikkakasvuinen ja punaposkinen neito; hänen suuriin sinisiin silmiinsä oli moni nuorukainen liian syvään katsonut. Kaarlo, Ollin rakas oppipoika, Elsaa paria vuotta vanhempi, ei ymmärtänyt, että niihin oli vaarallinen silmäillä, ja sen, joka ymmärtää rakkauden vaikutuksia, olisi ollut aivan huokea sanoa, mitä Kaarle väliin ajatteli, kun hän Elsaa silmäili. Kaarle tosin koetti tuota näyttääkin Elsalle ja auttamalla häntä missä taisi voittaa Elsan suosiota. Olli näki tämän aivan hyvin, hän hymyili ja iloitsi nähdessään nuorten lähestyvän toisiaan, toivoen kerran näkevänsä heidät pariskuntana. Mutta Elsa ei näyttänyt huolivan suutaripojasta, ja kaikki, mitä Kaarle teki voittaakseen Elsan suosiota, oli turhaa vaivaa. Elsan mieli pyrki paljon korkeammalle, kuin naimisiin köyhän työmiehen kanssa. Nuorukainen tunsi sydämessään syvästi Elsan käytöksen, ja hän koki puolestaan osottaa kylmyyttä takaisin; mutta mitä enemmän hän koetti, sitä vähemmin hän onnistui.
Emäntä Vapon mieleen nämä Kaarlen suosionvoittokoetukset eivät myöskään olleet, ja Olli sai usein kuulla kovia sanoja vaimoltaan. »Mitä Elsa Kaarlella on autettu?» kysyi Vappo väliin. »Kaarlella ei ole mitään, Elsalla ei ole mitään, ja jossa ei mitään ole, siitä ei myöskään mitään tule. Jos ne yhteen menisivät, siitä syntyisi onnettomuutta. Elä pakota Elsaa, hän on nuori ja kaunis, hän kyllä löytää onnensa maailmassa».
»Sinä puhut tyhmästi», vastasi Olli; »sopimaton on ainoastaan se pariskunta, jossa mies ja vaimo ovat eri säätyä, jossa kumpikin tuo yhteiseen kotiinsa eri tapoja, eri vaatimuksia; mutta otollinen Jumalalle ja ihmisille on se pariskunta, jossa molemmat ovat yksisäätyisiä, yhtä sivistyneitä, samoissa tavoissa kasvatetut, vaikka ei kummallakaan olisi mitään tavaraa. Minä olen aivan hyvin huomannut, miten rikkaan Mattilan nuorin poika, tuo hellä Antero, Elsaamme rakastaa. Mitä luulet tuosta syntyvän? Jos Mattilakin tuon huomaa, niin on naapurirauha kadonnut».
Mutta kaikki, mitä Olli saarnasi vaimolleen, oli turhaa. Vappo iloitsi itsekseen nähdessään, että Antero aivan usein kävi heillä, että Elsan ja Anteron väli päivä päivältä muuttui yhä rakkaammaksi. Onhan Elsa kaunis ja hyvin sopiva Anterolle puolisoksi, ajatteli tuo tyhmä äiti ja yllytti Elsaa pitämään hyvänä Anteroa. »Aikaantulo ja rikkaus ovat etevimmät Jumalan lahjat tässä maailmassa», sanoi Vappo eräänä päivänä tyttärelleen, »niillä voi kaikki. Miten saattaisin minä suoda Elsastani tulevan tuollaisen köyhän retueukon kuin äitinsä on!»
Olli ei kuullut näitä äidillisiä sanoja, ja Elsa sai siis kenenkään kieltämättä seurata niitä. Mutta tietämättömyydessä Olli ei kauan ollut. Hänen tultuaan kotiin eräänä iltana astui Mattila tölliin ja pyysi saada kahdenkesken sanoa Ollille pari sanaa. Olli aavisti pahaa, mutta käski kumminkin vaimonsa ja Elsan menemään ulos.
»Kuule, suutari!» sanoi Mattila, kun olivat jääneet kahdenkesken. »Minä olen havainnut, että tyttäresi kaikenmoisilla juonilla kokee sitoa minun Anteroani; he viskelevät toisiansa lumipalloilla, viittailevat toisillensa ja tapaavat toisiansa salaa. Te, Olli, olette ymmärtäväinen mies, ja näette niin selvästi kuin minäkin, ettei heistä tässä elämässä voi pariskuntaa tulla; sanokaa siis tyttärellenne, että hän luopuu juonistaan, niin me olemme samaten kuin ennenkin hyvät naapurit».