»Vai niin!» sanoi Mattila silloin ja meni kotiinsa.
Kun Olli seuraavana lauantai-iltana tuli suutaritoimituksiltaan pappilasta, tapasi hän jäällä Mattilan isännän.
»Miten teillä eletään?» kysyi Mattila.
»Sen te paremmin tiedätte; minä olen koko viikon ollut poissa», vastasi
Olli.
»Kyllähän minä sen tiedän, ja sentähden minä pyydän, että kolmen kuukauden kuluessa, niinkuin välipuhe oli, maksatte veikanne. Minä rakennan uutta aittaa. Kyllähän te pian saatte ne rahat kokoon».
Olli seisahtui. »Jumalan tähden! Mitä on tapahtunut?» huusi hän.
»Ei paljon sanottavaa», vastasi Mattila. »Minä tahdon ajoissa ilmoittaa teille tarvitsevani rahaa. Emmehän me vieraita miehiä tarvitse, sillä me olemme rehellisiä».
Tuon sanottuaan Mattila lähti matkoihinsa. Olli kiiruhti kotiaan; hänen sydämensä oli saanut kovan loukkauksen. Jotakin hän ymmärsi tapahtuneeksi, sillä syyttä Mattila ei rupeisi häntä kiusaamaan. »Elsa! Elsa! Sinä viet minulta ainoan tavarani»; jupisi hän, »sinä saastutat isäsi rehellisen nimen».
Murheellisena astui Olli tölliinsä ja laski lestapussinsa lavitsalle. Vappo ja Elsa tulivat iloisina häntä vastaan; mutta kun näkivät Ollin suruisen katsannon, hämmästyivät he, ja Vappo, joka oli nähnyt miehensä puhuttelevan Mattilaa, kysyi pahaa aavistaen: »mitä oli rikkaalla isännällä sanomista?»
»Sanomista? Sitä sinä kysyt! Sano ensin, millä velka maksetaan Mattilalle? Siihen on nyt huono elämäsi meidät vienyt. Pois isän töllistä, pois kerjuulle, sillä, mistä raha tulee? Ja sinä, Elsa, kuinka kauvan muistit minun varoitukseni? Mutta syyttäkää itseänne! Vasta vahingosta voitte te viisaiksi tulla. Mitä auttaa sinua nyt kaikki pyrkimisesi saada Antero ansaasi? Koeta itse päästä irti siitä ansasta, johon olet itsesi vienyt! Ihmeitä ei enää tapahdu, ja ellei raha ole Mattilalla kolmen kuukauden kuluttua — — niin —»