»Sinä!» nauroi Olli. Mutta luultavasti oli tuo Elsan lause aivan Vapon mieleen, sillä silmäillen tytärtään nyökähytti hän päätään ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Se on oikein, tyttäreni!»
Näin puhelivat he Pitkästä Pekasta, jota ei kumminkaan kukaan heistä tuntenut, ja hänen julmasta työstään. Herra jutteli sitten heille kaikenmoisia asioita, milloin hirmuisia, että Elsa pahasti pelästyi, milloin lystillisiä tapauksia, joille Elsa sydämellisesti nauroi. Mutta kun hän syömästä lakkasi, rupesi hän äkkiä puhumaan Mattilasta. »Hän on, kuulemma, aivan peräti rikas, tuo naapurinne? Kuinkahan paljon hänellä mahtanee olla?»
»Kyllähän Mattila rikas on», vastasi Olli surullisesti, »ja aina vaan lisääntyy hänen rikkautensa. Nyt sanotaan nimismiehen juuri tänäpäivänä vieneen hänelle äärettömän rahasumman».
»Hän mahtanee nyt oikein pelätä Pitkää Pekkaa!»
»Ei ole hyvä Pitkän Pekan eikä kenenkään muun mennä Mattilan arkulle. Se mies kyllä rahansa tallentaa, vaikka Pitkiä Pekkoja olisi tuhansia», vastasi Vappo.
Olli huokasi.
»Mutta te olette niin alakuloinen», sanoi herra, »teitä jokin vaivaa?
Uskallanko kysyä; ehkä tekin olette Mattilalle velassa?»
»Aivan oikein — olen minäkin».
»Ja Mattila hätyyttää teitä?»
»Maanantaina on maksaminen, muuten ryöstö; ja vielä ei ole rahaa äyriä, millä maksaisin».