Maisteriksi mainittu oli noin 30-vuotinen, pitkän hoikka mies. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, mutta niissä ei ollut ollenkaan sitä vakavuutta, josta olisi voinut aavistaa hänen papinvirkaan aikovan. Hänen tukkansa oli punainen, ja tuo teki koko hänen ulkomuotonsa jotenkin oudoksi, semmenkin kun hivukset olivat pitkät. Hän tuli hiljaa kävellen Ollilaa kohden merenruokokeppi kädessä, aina väliin silmäillen ympärillensä.
»Aina aamusta iltaan emännän työssä, vanha Liisa! Hyvää huomenta! — Onko lautamies kotona?» puhui hän tarjoten ystävällisesti kättä eukolle, joka kuori perunoita ja pyyhki käsiänsä vyöliinaansa ennenkuin rohkeni tarttua maisterin käteen.
»Lautamies on kotona, hän meni kamariinsa; kyllä hän kohta tulee».
»Sehän hyvä! No, miten täällä tänään jaksetaan? Kaikki hyvin, vai kuinka?»
»Kaikki hyvin, saatikka — —»
»Mitä?»
»Lautamies saisi palvelukseensa Paavilan Pekan rengin».
»Minä tiedän, että Ollila häntä tahtoo, ja olen kuullut pojan omasta suusta, että hän tämän viikon kuluessa tulee tänne. Paavila luopuu hänestä. Lautamies on oikeassa — ei ole koko pitäjässä niin oivallista työmiestä. Mutta älkää puhuko lautamiehelle mitään; huomenna tuon minä miehen muassani».
Nyt tuli lautamies tupaan. Maisteri tervehti häntä ystävällisesti, ja hymyily, joka lautamiehen huulille nousi, näytti, että he olivat vanhat tutut ja että maisterin tulo oli lautamiehen mieleen. He istuivat vähän aikaa pirtissä; mutta pian vei lautamies maisterin vieraskamariin.
»Luikertele sinä ja säkenöitse kuin kissa, kun sitä silitetään; sinä vielä nau'ut pahasti!» jupisi Liisa.