Vieraskamarissa istuivat lautamies ja maisteri. Tervetuliaiset oli juotu ja suuresta sokuripalasesta vähäsen haukattu. Merenvahapiipuissa paloi hyvä tupakka, ja hymyillen oli maisteri taputtanut lautamiestä olalle vannoen ei pitäjässä, ei kihlakunnassa, tuskin koko läänissä parempaa miestä löytyvän.
Lautamies nauroi. »Niinkö luulette? Niinhän olla pitääkin!»
»Oikein, lautamies; oikein!… Mutta…?»
»Te tahdotte tietää vastaukseni eiliseen kysymykseenne?»
»Niin, minä en ole saanut unta silmiini koko viime yönä; kysyin aina itseltäni: Mitähän lautamies vastaa?»
»On siis varma aikomuksenne sitoutua talonpoikaiseen sukuun?»
»Talonpoikaiseen! Mitä huonompi on talonpoikainen kuin herrassuku? Uskokaa minua, lautamies! Te olette tuhansia kertoja parempi kuin moni herra. Talonpoika ei tottele ketään muuta kuin Jumalaa ja esivaltaa. Herrat! Ne saavat kyykkyselin kumartaa esimiehillensä. Niille sanotaan: mene sinne! Eikä herralla ole omaa tahtoa, jos hän mielii virassaan pysyä. Hänen pitää totella. Ymmärrättekö nyt, kuinka talonpoika on herraa parempi?»
»Niin, niin! Iloista on minun kuulla teidän noin oikein käsittävän talonpoikaista säätyä. Mutta ennenkuin vastaan kysymykseenne, tahtoisin minäkin tehdä muutamia kysymyksiä. Teidän isänne on kruununvouti, rikas mies, te olette ainoa lapsi? Niin sanoitte eilen».
»Niin».
»Ja te tulitte tänne maalle, saadaksenne lukea rauhassa?»