Käräjätuvan etuhuoneessa oli paljon väkeä, kun Johannes ja Aina sinne tulivat. Kaikki ottivat lakkinsa päästä, kun näkivät Johanneksen. Mutta akkunan edessä seisoi kaksi miestä, toinen vanha, harmaapäinen, toinen nuori; ne eivät tervehdyksen sanaa sanoneet, ja kun Johannes tervehtäen sanoi muitten »hyvän päivän» toivotukseen: »Jumal' antakoon!» eivät vieraat virkkaneet mitään. He katselivat tuvan ovea niinkuin olisivat odottaneet sisälle pääsyänsä. Vanhempi näistä miehistä oli hirmuisen ruma, ja suuri, leveä arpi hänen otsassaan teki hänen kasvonsa vielä rumemmiksi. Hänen suoniset, karvaiset kätensä näyttivät aikoinaan pidelleen muutakin kuin auraa; hänen terävät silmänsä näyttivät muutakin nähneen kuin toukoa keväin ja sänkeä syksyin. Tätä miestä nähdessään kammoksui Aina; hyvää hänestä ei hän aavistanut. Mutta käräjätuvassa seisoi Heikki tuomarin edessä. Hänen katsantonsa oli vapaa, ei rikosta hänen silmistään kukaan voinut lukea, sillä ne olivat kirkkaat, ja rehellisyys niistä loisti. Hän seisoi nojautuen ovea vaataan, ja elleivät raudat olisi sitoneet hänen jalkojansa, ei olisi kukaan osannut ajatella, että hän oli rikoksesta syytetty, että hänen asiansa nyt oli tuomarin tutkittavana.
Johannes astui tupaan. Aina ei sinne päässyt; hänkin oli kutsuttu kuultavaksi isänsä asiassa, ja niinkuin tiedät, lukija, ei semmoisia, niinkuin ei myöskään vieraitamiehiä, lasketa oikeushuoneesen, ennenkuin on heidän vuoronsa. Rättäri käskee, ja käskyä saavat vieraatmiehet odottaa etuhuoneessa. — Johannes näki Heikin, hän kätteli vankia ystävällisesti; hän sanoi Heikille terveisiä Ainalta. Mutta samassa alkoi tuomari tutkintoa.
Nimismies oli syyttäjänä; hän seisoi pöydän sivulla ja silmäili viekkaasti väkeä. Että tämä asia koski häneen, se näkyi selvästi hänen silmistään. Hän kuunteli tarkoin tuomarin kysymyksiä; lyijykynällä kirjoitti hän muutamia näitä vastauksia muistikirjaan, jonka hän lakkaristaan otti. Mutta vakaalla äänellä kertoi Heikki tuomarin edessä, mitä hänelle markkinoilla oli tapahtunut; ei hän mitään salannut eikä mitään lisiä pannut.
Kun Heikki oli totisen kertomuksensa lopettanut, silmäili tuomari nimismiestä. Kumartaen astui hän askeleen tuomaria likemmäksi ja rupesi puhumaan; mutta mitä hän puhui, oli aivan vastoin Heikin lauseita. Nimismies ei ollut mitään hyvää Heikistä tietävinään; pahaa, ihan pahaa puhui hän Ainan isästä. »Monet ajat», niin puhui nimismies, »on meikäläisten kukkaroissa löytynyt väärää rahaa: moni on sen kautta saanut kärsiä suuria vahingoita. Minä olen kaikin mokomin hakenut vääräin rahain tekiää, minä olen kauan hakenut häntä turhaan. Minä en uskoisi talon isännän saattaneen tarttua niin häpeälliseen elatuskeinoon; mutta minun täytyy vasten tahtoanikin uskoa. Köyhyyttä teeskennellen on Heikki Saarela monet ajat koettanut pettää oikeutta; mutta, Jumalan kiitos, viime markkinapäivinä tuli hänen pahuutensa ilmi. Lujat on minulla vieraatmiehet; minä vaadin ihmiskunnan puolesta kovaa rangaistusta vääräin rahain tekiälle».
Tuomari, Johannes ja kaikki tuvassa käänsivät silmänsä Heikkiin. Hän seisoi naurusuin, ja hänen silmistänsä saatettiin lukea kysymys: »Joko olet valheesi lopettanut?» — Tuomari vaati häntä vastaamaan nimismiehen kanteesen.
»Tuokoon nimismies siihen vieraatmiehensä!» sanoi Heikki äänellä, jossa ei ensinkään pelkoa ollut.
Nimismies silmäili tuomaria, niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näin kauas saattaa Heikki Saarela mennä pahuudessaan». Sitten kääntyi hän rättäriin ja sanoi: »myöntääkö tuomari, niin kutsutaan vieraatmiehet?» Rättäri meni ulos, ja ovea avattaessa näki Johannes vaalean Ainan etuhuoneessa.
Heikin kasvoissa ei mitään muuttunut; vakaana seisoi hän, kun rättäri tuli takaisin etuhuoneesta; vakavin silmin katseli hän vierastamiestä, joka rättäriä seurasi; mutta nähtyään tämän miehen; säpsähti hän ja pyhki otsaltaan hiuskiharan, ja hänen huulensa liikkuivat, kuin olisi hän tahtonut sanoa jotakin, mutta ei hän kumminkaan mitään hiiskunut.
Johannes näki tuon ruman miehen, josta hän etuhuoneessa jo oli pahaa aavistanut; hän näki, kuinka nimismies silmäili häntä, miten hän nyykäytti päätään ja miten vierasmies nojahutti päätään, ja Johannes ajatteli: »ne pitävät yhtä, nuo ihmiset!»
»Sinun nimesi on Lassi Juusola?» kysyi tuomari kääntyen mieheen. — »Niin on, herra tuomari», vastasi mies, ja hänen rumuutensa oli, kun hän avasi suunsa, ylen kamala. Arpi hänen otsassaan näytti vielä isommalta, ja hänen pienet, pahat silmänsä tirkistelivät tuomaria. — »Tiedätkö sinä, mistä asiasta on kysymys, ja tunnetko sinä tätä miestä?» Tuomari viittasi Heikkiin. »Tiedän», vastasi Lassi ensimäiseen kysymykseen ja »tunnen» toiseen; sitten katseli hän nimismiestä; mutta nimismies silmäili vuorottain Lassia, vuorottain Heikkiä. — »Oletko ennen ollut valalla?» kysyi tuomari. — »Monta kertaa, herra tuomari!» vastasi mies. — »Sinä ymmärrät siis valan tärkeyden?» — »Ymmärrän».