Suu auki tirkistellen Löfiä ja Annaa seisoi patroni. Hän ei ollut ajatellut vähäistäkään tännepäin. Uutinen siis hämmästytti häntä.
»Sinä siis tahdot häntä vaimoksesi» — sanoi hän vihdoin.
»Minä pyydän teidän siunaustanne» — vastasi henkikirjoittaja.
»No, jollet muuta pyydä, niin se olkoon sinulle koko sydämestäni suotu» — sanoi patroni, joka nyt oli hämmästyksestään tointunut. »Mutta Annaa vaimoksesi … se on toinen asia. Totta puhuen on aikomuksemme, minun ja mamman, ollut antaa Anna eräälle toiselle. Vaan koska tässä on kysymys Annan onnesta, niin vastatkoon hän itse. Anna, rakas lapseni, mitä vastaat sinä; onko niin, kuin ystäväni Löf tässä sanoo?»
Kun patroni tämän kysymyksen teki, oli hänen äänensä hellä ja isällinen. Hän itse oli liikutettu.
Kun Anna kysymyksen kuuli, riensi hän isänsä syliin ja kätki kasvonsa hänen rintaansa vasten. Hellästi syleili ukko häntä. »No, no!» sanoi hän. »Minäkin vähän tällaista ymmärrän. Olen ollut nuori, niinkuin ystäväni Löf äsken sanoi. Aikoja on kulunut sitten kun tunsin, mitä te nyt tunnette; mutta muistanpa niitä kumminkin vielä. Minä ymmärrän sanattoman vastauksesi, Anna. Jumala siunatkoon sinua, lapseni!»
Ja hiljaa lähestyi ukko Rother Löfiä, jonka syliin hän laski Annan.
»Hän olkoon sinun! Suokoon Luoja teille sen onnen, minkä hän minulle ja
Amandalle on suonut!»
Kun Anna ymmärsi isän sanoista, että hän jollekin toiselle oli aiottu, vilahti Vilhelmin kuva hänen silmäinsä edessä. Hänen sydämensä tunsi kummallisen tyhjyyden tunteen, mutta heti katosi tämä tunne, ja kun hän Löfin syliin oli suljettu, voittivat äskeiset innot, ja näissä oli hän onnellinen.
Patronilla oli siis vävy tiedossa. Anna oli valinnut. Tosin oli, kuten patroni sanoi, Anna toiselle aiottu, ja että tämä toinen ei ollut kukaan muu kuin Vilhelmi, sen arvannee lukia. Patronin päässä tämä ajatus ei ollut syntynyt; rouvasta oli se lähtenyt. Katajalahden isäntäväki oli väliin Annan tulevaisuudesta puhunut; — tahi paremmin sanoaksemme rouva oli siitä puhunut, ja ukko oli rouvan puheesen suostunut. Rouva oli kauan aikaa takaperin huomannut, että Vilhelmin ja Annan välillä oli jotakin, ja hän oli arvannut, mitä tämä oli. Rouva tunsi Vilhelmin ja oli toivonut kerran saavansa nähdä Annan Vilhelmin omana. Tämä toivo oli jo pari vuotta vallinnut hänessä. Hän oli äidin silmillä tosin nähnyt, että Löf usein haki Annan seuraa; hän oli aikonut tästä puhua Annan kanssa ja samalla tutkia, millä kannalla Annan ja Vilhelmin väli oli, mutta hän oli tämän tutkimisen päivä päivältä yhä tuonnemmaksi lykännyt. — Niinä päivinä, jotka kuluivat Löfin poissa ollessa, oli rouva huomannut, että Annaa jokin vaivasi; mutta kun rouva tätä tyttäreltään kysyi, oli Anna syyttänyt milloin päänkipua, milloin hammastautia, ja kun äiti näki, ettei Anna tahtonut oikeaa syytä sanoa, ei hän koettanutkaan vasten Annan tahtoa saada sitä tietää. Nyt kun hän äkkiarvaamatta kuuli uutisen, että Anna oli Löfin morsian, hämmästyi hän, niinkuin äsken hänen miehensä. Mutta myöntyväisenä nyt, niinkuin aina ennenkin, kun hän kuuli, että tästä pitäjääsen äsken tulleesta herrasta Annan onni riippui, ei hän sanonut mitään muuta kuin: »Jumala siunatkoon teitä ja suokoon teille onnea!» Rouvalle oli tämä kihlaus kumminkin vastenmielinen; vaan sen mielensä hän salasi.
Löf viipyi koko päivän Katajalahdella, ja suurimman osan päivästä saivat nuoret rakastavaiset olla kahden kesken. Anna oli näinä hetkinä innoissaan tunnustanut kaikki, mitä hän viime viikon kuluessa oli ajatellut. Yhden vaan salasi hän. Hän ei puhunut mitään Vilhelmin kirjeestä, eikä myöskään siitä vastauksesta, minkä hän oli Vilhelmille lähettänyt. Ja Löf puoleltaan tunnusti, että hän oli rakastanut Annaa siitä hetkestä, jona hän hänen Helsingissä näki, ja että hän oli jo silloin päättänyt voittaa hänen. Yhden vaan salasi hänkin, sen että hän Vilhelmin rakkaudesta tiesi, että hän puistosta oli löytänyt Vilhelmin kirjeen ja että se hänellä vieläkin oli.