Vilhelmi oli vaalea kuin kuollut; hänen kätensä vapisi niin, että hän töin tuskin sai lasin huultensa luo. »Maljasi, ystäväni!» — sanoi hän äänellä, joka toverin korvissa soi, niinkuin olisi se tullut kaukaa ja ollut tuntemattoman.
»Vilhelmi! Mikä sinua vaivaa!» huusi Rönneqvist. »Mitä sisälsi kirje?»
»Eipä paljon mitään» — vastasi Vilhelmi kummallisella äänellä. »Se sisälsi vaan sanoja, jotka murtivat erään nuorukaisen sydämen».
»Minä en ymmärrä vielä mitään muuta, kuin että sinua on kohdannut joku kauhea sanoma».
»Maljasi! Tämä juoma on mietoa, kuin olisi se paljasta vettä» — lausui
Vilhelmi kuulematta ystäväänsä.
Rönneqvist tarttui Vilhelmin käteen. Se oli kylmä. Hän katseli häntä tarkemmin. Suuria hikihelmiä oli noussut Vilhelmin vaalealle otsalle.
»Sinä olet sairas, Vilhelmi!» — huusi hän.
»En, minä nyt olen terveempi kuin ennen koskaan. Mutta minä olen ollut sairas».
»Sinä olet niin kummallinen. Jos minua ystävänäsi pidät ja voit sanoa, miten sinua on tuo kirje koskenut, niin sano!»
Vilhelmi katseli äänetönnä kotvan aikaa ystäväänsä. »Miksi en voisi sitä sanoa. Jos yhden sydän musertuu, vähäinenhän asia se on». — Ja ystävällensä antoi Vilhelmi äsken saadun kirjeen. — »Siinä uutinen: se ei ole suurenarvoinen» — sanoi hän.