Mutta tällä aikaa oli Löf joutunut tulevan appensa kamariin. Tämä — ja se oli jotakin tavatonta tähän aikaan päivästä — käveli nyt kamarissansa edestakaisin, ajatuksiinsa niin vaipuneena, että hän tuskin huomasikaan henkikirjoittajan tuloa. Kun Löf hänen näki, seisahtui hän ja katseli häntä kauan. Vihdoin lähestyi hän patronia ja sanoi:
»Kirje, jonka Helsingistä saitte, sisältää jotakin eriskummallista.
Voisinko minä olla teille miksikään avuksi?»
Patroni seisahtui ja katseli vakavasti henkikirjoittajaa — — »Jotakin eriskummallista, sanoit! Niinpä kyllä! Arvaatko, mitä kirje sisältää?»
»Kuinka sitä osaisin arvata?»
Patroni kulki taasen pari kertaa kamarinsa poikki ja seisahtui sitten
Löfin eteen. »Minusta ja Amandasta ei ole kysymystä; me olemme vanhoja.
Antero ja Ville voivat pian itsestänsä huolen pitää; Annan luonnollinen
holhoja olet sinä, siis — —».
»Minä en ymmärrä!» — vastasi Löf, jonka aivoissa välähti ajatus, että joku onnettomuus oli tapahtunut.
»Sinä rakastat Annaa ja tahdot tehdä hänet onnelliseksi?»
»Niin, niin — — mutta…»
»Mutta mitä?»
»Mutta minä en ymmärrä, mitä nämä mietteet ja kysymykset tarkoittavat».