Patroni oli liikutettu. Löf huomasi sen nyt vasta. Vanhuksen posket olivat vaaleat ja punaiset, aina tuon tuostakin vaihdellen.
»Vai miten?» kysyi patroni, kun Löf nytkään ei mitään vastannut.
»Se on tietty, se on tietty, että te meihin voitte turvata sen mukaan kuin me turvaa voimme teille antaa» — kiiruhti hän vastaamaan.
Itsekseen lisäsi hän; »Tässä lienee kumminkin minun toimeni kohta loppunut».
»Ja nyt, kun olet kuullut, mikä minua odottaa, mene! Minä tahdon levähtää, että huomenna jaksan lähteä vaivaloiselle matkalle».
Henkikirjoittaja teki syvän kumarruksen ja meni. Rouvalle, joka oli alkanut valmistaa patronia matkalle, sanoi hän kylmät jäähyväiset. Yhtä kylmät oli hän aikonut sanoa Annallekin; mutta kun hän morsiamensa näki, näki miten tämä itkevin silmin häntä katseli, tunsi hän jotakin outoa rinnassansa! Henkikirjoittaja ei koskaan ennen ollut ottanut lukuun rakkautta, ja nyt tunsi hän, että hän rakasti Annaa.
»Mitä sait tietää? Mitä sanoi isäni?»
Löf koetti vastustaa sitä tunnetta, joka hänessä nyt niin äkkiä tuleen leimahti, ja tätä koettaen vastasi hän Annan kysymykseen: »Vilhelmi ei ole sairas».
»Viktori!», lausui Anna äänellä, joka ilmaisi nuhdetta.
Tämä ääni koski henkikirjoittajan sydämeen. Ihan toisellainen oli se Anna, joka nyt tässä seisoi; ihan toisellainen kuin se juonikas tyttö, joka aina ennen oli häntä vastustanut. »No, no!» vastasi hän. »Minä luulin, että sanomani sinua ilahuttaisi… Isäsi lähtee Helsinkiin tärkeiden asiain tähden — raha-asiain, joita sinun on vaikea ymmärtää… Mutta, Anna! Miksi sinä olet niin surullinen?»