Kolmatta viikkoa viipyi Katajalahden isäntä Helsingissä. Hän oli sillä aikaa saanut asiansa niin hyvälle kannalle kuin oli hänelle mahdollista. Hän oli uskonut eräälle asiamiehelle Katajalahden kartanon kauppaamisen, jos siitä tarjottaisiin hinta semmoinen, että se kannattaisi myydä. Muussa tapauksessa koettaisi hän sitä itse pitää pantattuna 100,000 markasta, vaikka hän itse tiesi ja Vilhelmikin tunnusti, ettei kartano antanut vuotuista tuloa täyteen niin paljon kuin tämän summan korko teki. »Mutta» — sanoi patroni — »aikaa kumminkin on voitettu, ja sekin on jotakin».
Samana päivänä, jona patroni Rother läksi Helsingistä, läksi maisteri Rother Turkuun papiksi vihittäväksi. Toimettomuuden henki oli hänestä kadonnut. Hänelle kangasti tulevaisuus, ei juuri onnellinen, sillä onnea hän ei enää maailmassa toivonut, mutta kumminkin tulevaisuus, jossa hän velvollisuuksiensa täyttämisessä luuli löytävänsä hiljaisen tyytyväisyyden.
XI.
Ylkä ja morsian.
Katajalahdella kuluivat päivät patronin lähdettyä yhtäläisesti kuin ennenkin. Ei rouva, ei Anna eikä edes Anterokaan tiennyt, missä vaarassa isän ja heidän kaikkien maalliset tavaransa olivat. Löf siitä ei ilmaissut sanaakaan. Että jotakin kummaa ja outoa oli tapahtunut tahi oli tapahtumaisillaan, sen luulivat he huomaavansa henkikirjoittajan käytöksestä. Rouva etenkin huomasi tulevassa vävyssään suuren muutoksen tapahtuneeksi ja hän osasi mainita tyttärensä kihlauspäivän siksi päiväksi, jona tämä muutos oli alkunsa saanut. Löf tuli niinkuin aina ennenkin joka päivä Katajalahdelle, mutta se tapa, millä hän kaikkia siellä kohteli, oli rouvan mielestä varsin eriskummallinen. Väliin saatti hän olla iloinen ja hupainen, väliin taasen oli hän hiljainen ja kylmä. Rouva, joka ei tiennyt muuta syytä tähän hänen käytökseensä, luuli häntä vaihemieliseksi, ja kun hän tähän luuloon oli joutunut, niin eneni hänessä yhä vastahakoisuus Löfiä vastaan. Annaakin kohtaan oli henkikirjoittajan käytös varsin omituinen. Milloin osoitti hän hellintä lempeä, joka koki Annan silmistä lukea, mitä Anna ajatteli; milloin taasen oli hän kylmä ja kohteli morsiantaan niinkuin outoa, vierasta olentoa. Riitaisuuksia, semmoisia kuin ennen, ei nyt koskaan tapahtunut nuorten välillä. Väliin, kun henkikirjoittaja oli lempituulella, suostui hän aina ja paikalla Annan ajatuksiin ja tuumiin; mutta väliin taasen, kun hän oli kylmällä tuulella, katkaisi hän Annan lauseen kovalla, karkealla huudolla: »Se ei ole niin!» tahi lauseella: »Sinä et tätä ymmärrä!»
Mutta eninnä kaikista oli Anna muuttunut, ja niin vähässä ajassa! Tuon entisen juonikkaan, ilvehtivän, mutta samalla iloisen neidon sijaan oli astunut hiljainen, totinen ja surusilmäinen olento, joka ei vähäistäkään muistuttanut tuota entistä. Anna oli joutunut morsiameksi; itse ei hän tiennyt miten. Hän heräsi lapsuuden unelmista vasta silloin, kun hän jo oli antanut tahi ainakin luvannut sydämensä. Hän oli luvannut sen, ennenkuin hän oli tutkinut, mitä se itse sanoi. Ja nyt, kun lupaus oli tehty, nyt tuntui tässä sydämessä niin kummallisia tunteita, joita Anna ei itse vielä ymmärtänyt, mutta jotka usein saivat hänen murheelliseksi ja nostivat kyyneleet hänen silmiinsä, Usein hän semmoisina hetkinä ajatteli, kun hän muisti, miten hän henkikirjurin morsiameksi oli joutunut: »Olinpa minä viisas silloin?» — Kun hän taasen sulhasensa näki, oli hänessä jotakin, joka veti häntä hänen puoleensa; mutta kun hän häntä lähestyi, tuntui kuin olisi hänen sydämensä läpi käynyt kylmä viima — ja varsinkin silloin, kun Löf lempeä häntä kohtaan osoitti. Ainoastaan silloin, kun hän Vilhelmiä muisti, oli kuin olisi kylmä jääriite, joka jähdytti hänen sydäntänsä, alkanut sulaa; mutta tämä sulattava päiväpaiste katosi heti, kun hän kuuli Löfin äänen.
Vilhelmin muisto ja Anteron läsnäolo, ne ilahuttivat Annaa. Antero, tuo viehkeä nuorukainen, ei kumminkaan pitkiä aikoja kerrallaan sisarensa kanssa seurustellut. Anterolla oli oma työnsä. Hän luki ja oli usein koko päivän yksikseen työssänsä. Hänen kamariinsa meni Anna aina silloin tällöin, ja siellä he keskustelivat — ei enää päivän turhista asioista, mutta hengen suurista ja korkeista. Vaan Antero ei tiennyt Annan sydämen tilaa, eikä Anna sitä Anterolle ilmaissut. Antero, joka hiljaisissa, yksinäisissä mietinnöissään oli onnellinen, luuli että Annan laita oli samallainen. Antero ei tiennyt aavistaakaan muuta. Veli luuli sisarensa olevan onnellisen, ja vaikkei hän Löfiä kärsinyt, ei hän sitä kenellekään näyttänyt; päin vastoin ei hän tässä asiassa hyväksynyt itseään, sillä hän luuli tässä tekevänsä väärin Löfiä vastaan, josta hän ei mitään pahaa tiennyt. Antero oli siinä varmassa uskossa, että Anna rakasti Löfiä ja että Löf rakasti Annaa, ja hän oli usein suutuksissaan itselleen siitä, ettei hän saattanut ajatella niin paljon hyvää tulevasta langostaan, kuin hän olisi tahtonut.
Tällä kannalla olivat asiat Katajalahdella, kun patroni Rother tuli kotia Helsingistä.
Huoli ja murhe kuvastui hänen otsallaan, kun hän omiansa tervehti. Rouva, Anna ja vieläpä Anterokin huomasivat sen, ja tervehdys oli tuskin sanottu, ennenkuin he tämän ottivat puheeksi.
Patroni tiesi nyt, mikä häntä odotti. Salata sitä omaisiltaan ei hän enää tahtonut, eikä sitä enää voinutkaan. Mutta miten ilmoittaa surullinen uutinen?