»Päivä on jo ehtoolle kulumaisillaan. Sytytä kynttilät, Maurits, ja sinä, Ellen, katso kelloa, eikö jo ole aika, että viet lahjasi kauppaneuvokselle!» — Kun vanhus viimeisiä sanoja lausui, värähti hänen äänensä kummallisesti, niin että nuoretkin sen huomasivat ja katselivat ihmetellen vanhaa isoäitiä.
Kaunis tyttö nousi ja avasi oven, joka vei vieressä olevaan vähäiseen kamariin. Tämä kamari oli varsin vähäinen. Siinä oli, jos mahdollista, vielä vanhanaikuisempia huonekaluja kuin suuremmassa etuhuoneessa. Siellä oli vanha sohva, vanha seinäkello, semmoinen kuin rikkaitten seinäkellot olivat kahdeksannentoista vuosisadan keskivaiheilla. Siellä nähtiin seinällä kaksi kuvaa, jotka johtivat huomion kuluneesen vuosisataan. Siellä nähtiin piironki, jonka nurkat olivat olleet hopeoitut ja jonka jalat olivat leijonan jalkain muotoiset. Tähän kamariin pistäysi tyttö, palava päre kädessä.
»Kello on vasta kuusi», lausui hän suloisella äänellä; »vasta puolentoista tunnin kuluttua on minulla käsky lahja antaa».
Vanha rouva huokasi. »Kello kuusi! Sillä tavalla ei jouluaattoa minun nuoruudessani vietetty, kuin sitä nyt vietetään. Kun kello löi kuusi, oli jouluaatto jo loppumaisillaan ja ruokapöytä valmis. Mutta nyt… Nyt saa minun tyttäreni tytär valmistaa joululahjoja, jotka vasta kello kuuden aikana tulevat valmiiksi, valmistaa muille, rahan edestä! Mikä aika!»
Hiljaa, tuskin kuultavasti oli vanha rouva puhunut. Molemmat, sekä Ellen että Maurits, olivat kumminkin kuulleet joitakuita sanoja ja siitä ymmärtäneet, että heidän ainoa turvansa maailmassa, heidän isoäitinsä, oli murheellinen. He kiiruhtivat molemmat hänen luokseen ia silittivät vuorotellen hänen harmaita hiuksiaan.
»Se on hyvä, lapset!» sanoi vanhus, johon nuorien rakkaus vaikutti. »Tänään on jouluaatto. Kadotkoot muistot entisistä ajoista! Sytytä, niinkuin sanoin, kynttilä, ja sinä, Ellen, pane pata tulelle sekä lipeäkala!»
Vähän ajan kuluttua olivat vanhuksen käskyt täytetyt. Vähäisessä pannussa lämpeni lipeäkala ja padassa jo aamulla keitetty riisiryynipuuro. Köyhä oli tämä perhe; säästöillä olivat he jouluillaksi saaneet aikaan semmoista ruokaa, joka vallassäätyläisissä on tavallista. Mutta miten köyhiä he olivat ja kuinka säästäväisesti he saivat elää, se näkyi siitä, että he jo aamulla, samalla kuin huoneensa lämmittivät, olivat puuronsa keittäneet; sillä heillä ei ollut varoja puita tuhlata erittäin ruoan keittoa varten.
Se musta muisto, joka äkkiarvaamatta oli tunkeunut vanhan rouvan mieleen, oli vähitellen kadonnut, ja nyt loisti entinen hiljainen onnellisuus hänen silmistään taasen. Kiikkutuolista, jossa hän istui, katseli hän rakkauden silmäyksillä nuoria, jotka toisiaan auttoivat. Huoneessa oli nyt valoa. Haarakynttilä paloi kauniisti.
Silloin pistäysi Ellen pikaisesti kamariin. Kun hän sieltä palasi, oli hänellä jotakin vyöliinansa alla kätkettynä. Hän lähestyi hiljaa vanhusta, ja kätköstään laski hän vanhuksen helmaan paperiin käärityn vähäisen mytyn. Sitten meni hän veljensä luo, ja hänenkin syliinsä oli neidolla panna jotakin. Ujona vetäysi hän sitten jälleen takan luo, uskaltamatta luoda silmiään niihin, joita tämä hänen käytöksensä oli kummastuttanut.
Rouva ja nuori poika avasivat kiireesti, sanaa sanomatta, kumpikin käärynsä. Sitten nousivat he yht'aikaa. Vanhuksen silmissä välkkyi kyynel. Hiljaa lähestyi hän Elleniä ja suuteli lempeästi hänen valkoista otsaansa. Vanhus ei tätä tehdessään sanonut mitään, mutta tarttuen Elleniä käteen lausui Maurits: »Oma, rakas sisareni!»