Toverit ja tuttavat ovat tervehtineet toisiaan, ja tovereita ja tuttavia ovat he kaikki. Edestakaisin kulkevat he, odottaen juhlan alkamista. Kauan ei heidän tarvitsekaan tätä odottaa.
Eräs juhlan isännistä taputtaa käsiään. Tämä on merkki, jonka kaikki ymmärtävät. Vanhat ja nuoret kokoontuvat saliin. Tuoleja tuodaan sinne sen verran kuin niitä on. Mutta vielä ei kukaan istu. Hiljaisuus vallitsee salissa.
Silloin astuu vanhanpuolinen, jäntevä mies esille. Hän silmäilee ympärilleen ystävällisesti. Hän on omituinen, tämä vanhus, ja jo ennenkuin hän esille astuu, on hän vetänyt puoleensa nuorten huomion. Ville ja Antero olivat molemmat tiedustelleet, kuka hän oli, sillä he näkivät hänen nyt ensikerran. Vastaukseksi kysymykseensä olivat he saaneet nimen, jonka he tuntevat ja joka saa heidät yhä enemmän häntä tarkastelemaan, nimen Fredrik Cygnaeus.
Hän avaa juhlan muutamilla ystävällisillä sanoilla ja kehoittaa sitten läsnäolevia kuuntelemaan sitä esitelmää, jonka ylioppilas ——— nyt on alkava.
Salin vasemmalla puolen olevan kamarin oven lähellä on vähäinen pöytä, jolla palaa kaksi kynttilää. Tämän pöydän luo vetäytyy esitelmänpitäjä. Kuuliat istuvat, kellä tuoli on, ja — nyt alkaa illan vakavampi puoli. Mistä aineesta esitteliä puhelee, emme huoli mainita; sanomme vaan, että esitelmä on hupainen ja viehättävä ja että sitä mielihyvällä kuullaan. Tunnin verran se kestää.
Mutta oli nuorten parissa niitä, joille aine oli outo ja jotka eivät sitä seuranneet. Näiden seassa oli Ville ja Antero. Heillä oli muuta ajattelemista. Kaikki täällä oli heille outoa, mutta samalla erittäin mieluista. Heidän silmänsä kulkivat kunniavieraasta toiseen. He kyselivät hiljaa vanhemmilta tovereiltaan, keitä nämä kunniavieraat olivat. Siinä kuultiin silloin hiljaa nimiä semmoisia kuin Johan Vilhelm Snellman, Sakari Topelius, vuorimestari Tengström, senaattori Bergbom, asessori Chydenius, tohtori Fahlander y.m. Useat nimet olivat veljeksille tutut, ja he pitivät nuoruutensa innossa itseänsä onnellisina, kun nyt saivat katsella näitä miehiä, joista olivat kuulleet kaukana Pohjan erämaassakin puhuttavan. Tieteellisen esitelmän kestäessä saivat veljet tietää, keitä nämä kunniavieraat olivat, ja näiden läsnäolo vaikutti kummallisesti heihin.
Esitelmä loppui. Istujat nousivat. Tuolit kannettiin pois, mutta niiden sijaan tuotiin nyt suuri kaksilaitainen pöytä. Teetä tarjottaessa asettivat ravintolan tarjoojapojat tälle pöydälle kaksi suurta maljaa ynnä tarpeeksi laseja, jotka he kohta täyttivät. — Juhlan toinen osa oli alkanut.
Edeltäkäsin päätetyt maljat juotiin nyt: vainajain muistomalja, kunniavierasten malja, johon eräs näistä viimemainituista kauniilla puheella vastasi. Nyt oli viimeinen varsinainen malja — isänmaan — vielä esitettävä. Sen esittäjäksi oli Vilhelmi määrätty, ja hän oli itse tähän suostunut. Mutta missä oli hän? Ihmetellen olivat veljekset häntä kauan kaivanneet ymmärtämättä syytä hänen viipymiseensä. Nyt, kun häntä haettiin, voivat he sen vaan sanoa, että hän kello 5 oli mennyt tutkintoon, josta itse oli luullut ehtivänsä piankin.
Jo etsittiin poissa olevan sijaan toista esittämään tätä maljaa. »Esitä sinä, ei sinun tarvitse pitkää puhetta pitää» — »Ei, esitä itse» — kuului; eikä ollut kukaan juuri halukas tähän työhön, kun muka heillä ei ollut valmistusaikaa. Vaikea on tietää, eikö kuitenkin tämän maljan esittäjäksi olisi joutunut joku toinen kuin Vilhelmi, ellei tämä juuri silloin, kun riita maljan esittäjästä oli suurin, olisi astunut sisälle.
Häneen kääntyivät nyt kaikki, toiset huutaen: »missä, Herran nimeen, olet viipynyt?» — toiset taasen, jotka tiesivät hänen tutkinnossa olleen, huusivat: »onnea, onnea!» Ja näitten seassa oli Ville ja Antero ensimäisiä.