IV.
Rotherin herrasväki Helsingissä.
Kotiin tultuansa istui Vilhelmi kauvan miettien. Annan kirje oli pöydällä hänen edessänsä. Sitä oli hän lukenut, niin että hän sen jo ulkoakin osasi. Joka riviin, joka sanaan, joka kirjaimeen Annan kirjeessä pani Vilhelmi arveluitaan. — Mitä ajatteli hän; mitkä tunteet elivät hänessä, kun hän tämän kirjoitti? — kyseli hän itseltään. Sitten muisti hän illan tapauksia pidoissa, ja kun Löfin kuva asettausi hänen ajatustensa eteen, tunsi hän uudestaan vastenmielisyyden tunteen sydämessään.
Aamurusko levesi jo taivaalle, kun hän vihdoin laskeusi levolle. Nyt unessaan näki hän Annan, joka hänelle hymyili. Vilhelmi oli unessansa onnellinen.
Toisessa kamarissa uneksivat samaten Ville ja Antero pidoista, joiden kaltaisia he eivät ennen olleet nähneet. Ville näki itsensä esitelmän pitäjänä, kuuli miten siihen kaikki olivat mieltyneet! — Antero! Hän iloitsi vielä unessakin kunniavierasten läsnäolosta. Unelmissakin ilmaantuivat poikain eri luonteet eri tavalla.
Kello löi 9. Unen helmassa olivat he kaikki vielä. Vilhelmi oli jo tosin tunti takaperin herännyt, mutta samassa muistanut, ettei nyt mikään häntä kirjain ääreen kutsunut. Matammi oli käynyt heidän huoneissaan; mutta kun hän näki nuorukaisten makean unen, oli hän hymyillen taasen lähtenyt.
Mutta nyt, kun oli kello lyönyt 9, samosi matammi kiireesti jälleen sisään. Sääliväisesti herätti hän nyt nuoret isäntänsä. »Vaunut seisahtuivat juuri pihalle» — huusi hän. »Eräs vanha herra kysyy Rotheria».
Silmänräpäyksessä olivat nuoret jalkeilla. »Isä, isä! Se ei saata olla kukaan muu kuin isä» — huusivat veljekset.
Tuon olivat he tuskin ennättäneet huutaa, ennenkuin ovi avattiin, ja sisään astui patroni Rother.
»Hyvää huomenta, unikeot! Oh, vielä makuulla; kello on 9! Oo, sen sanon! Amanda, äitinne, sanoo minua uneliaaksi; mutta tässä näet nyt itse, Amanda, eivätkö pojat ja Vilhelmi astu minun jälkiäni».