»Kun nyt vaan en olisi pudottanut avaintani! Perhana, kun sataa!
Mutta… Keitä täällä on?» huusi nuori Björk, kun hän Vilhelmin ja
Anteron huomasi.
»Käy varoin! Luultavasti rosvoja» — kuuli Vilhelmi Björkin toverin lausuvan.
»Älkää peljätkö, Björk ja Löf! Tuttuja ollaan» — sanoi Vilhelmi ja astui esiin.
»No niin, aivan oikein! Lempo vie! Vilhelmi Rother ja … kukas toinen? Ah, serkkusi! No terveeksi! Käykää ylös minun kamariini! Mitä hittoa te nyt kulussa olette? Ette seurahuoneella olleet, sen kyllä huomasin».
»Kullakin on salaisuutensa ja semmenkin Vilhelmi Rotherilla» — pisti siihen Löf — »sillä hänestäpä ei ole niin milloinkaan kuulunut mitään, joka ei päivän valoa sietäisi».
Pilkka ilmaantui Löfin sanoissa. Vilhelmi kyllä älysi sen.
»Oikein sanot!» — vastasi hän —. »Ja olisipa hyvä, jos loistaisi nytkin päivän valo. Björk, tiedätkö, onko setäni vielä teillä? Hän ei ole kotiin tullut. Me pelkäämme hänen joutuneen vahinkoon?»
»Setäsi, meillä! Enpä tiedä hänestä mitään. Lähdin jo eilen aikaisin päivällä ulos, ja silloin ei ainakaan häntä meillä näkynyt. Mutta käydään sisälle; minä olen kuten vedestä vedetty».
Tämän oli nuori Björk tuskin saanut sanotuksi, kun kaikki kääntyivät ulkohuoneisin päin. »Mitä lempoa! Kuka siellä?» huusi Löf. — »Sielläkin on joku tahi joitakuita».
Tallista päin kuului kolinaa ja melskettä. Ovelle kolkutettiin kovasti.