Siitä ajasta, jona viimeksi Rotherin herrasväen näimme, ei ole heissä mitään erinomaista muutosta tapahtunut. Vanhennut on tosin ukko: Annasta on tullut 19 vuotinen neito ja Anterosta 24 vuotinen nuorukainen. Rouva, Anteron ja Annan äiti, on melkein entisellään; hän on siinä ijässä, jolloin nuoruus taistelee vanhuutta vastaan — se on: ihmisen parhaassa ijässä. Hän on yhtä toimelias, ehkäpä toimeliaampikin kuin ennen, ja tämä hänen toimeliaisuutensa näkyy enenevän samassa määrässä kuin ukon laiskuus.
Mutta vähäinen muutos on kumminkin tapahtunut, vaikkei sitä ensi silmäyksellä huomaa. Se muutos alkoi herrasväen Helsingin matkalla, mutta mistä se oikeastaan riippuu, sitä ei osaa yksikään Katajalahden herrasväestä sanoa. He vaan tuntevat, että kaikki ei ole niinkuin ennen oli. Rouva on ainoa, joka osaksi näkee syyn tähän muutokseen, mikä tuon tuostakin on häirinnyt ja aina väliin häiritsee sitä rauhallista kotielämää, mitä ennen Katajalahdella vietettiin. Rouva näkee, että Anna on tähän syypää; mutta hellempää äitiä ei löydy kuin Katajalahden emäntä on, ja hän antaa yhä vielä tyttärellensä täyden vallan olla ja tehdä, miten tytär paraaksi näkee.
Helsingin matka ei ole vaikuttanut Annassa hyvää. Annan herätti tämä matkustus lapsuuden viattomasta unesta, ja se hemmottelu, jolla Annaa oli kasvatettu, alkoi kantaa hedelmiä. Eläminen Helsingissä miellytti Annaa, ja samalla alkoi hänestä oleminen ja asuminen Katajalahdella tuntua ikäväksi. Mikä häntä ennen ilahutti, se ei nyt enää häntä ilahuttanut. Ennen juoksi hän laulaen ja riemuiten käytäviä; nyt, kun hän niitä kulkee, huokaa hän usein syvään. Pari kuukautta on hän joka vuosi oleskellut lähimmässä kaupungissa — se oli ensimäinen seuraus Helsingin matkasta. — Anna ikävystyy aikojaan Katajalahdella, ja siitä tuo vähäinen muutos.
Näin oli pian kolme vuotta kulunut, kun eräänä päivänä Katajalahdelle tuli vieras. Tämä ei ollut varsin tavallista, sillä sen, joka Katajalahdella kävi, piti tuleman asian alkain, ja monta tuttavaa, joka sellaista vaivaa olisi nähnyt, ei Rotherin herrasväellä ollut. Kun siis kääsit seisahtuivat pihalle, luultiin ensinnä Anteron, joka oli lähtenyt kaupunkiin, palanneeksi; mutta pianpa huomattiin, että ihan outo oli se vieras, joka nyt Katajalahdelle tuli.
Ukko Rother ei tuntenut vierasta, ei myöskään rouva, joka kumminkin muisteli jossakin ennen nähneensä hänet. Mutta Anna! Hän tiesi kuiskua äitinsä korvaan: »Se on herra Löf, uusi henkikirjoittaja».
Ja Löf se olikin, joka kihlakunnan henkikirjoittajana nyt ensikerran kävi Katajalahdella. Hän oli saman näköinen kuin silloin, jolloin Anna ja Vilhelmi hänen tapasivat Kaisaniemen puistossa; mutta se pilkkahymy, joka siihen aikaan oli asunut hänen huulillaan, se oli poissa nyt tahi osasi hän sitä kätkeä. Sama rohkeus kuin ennenkin oli hänellä vielä, ja tämän avulla tunsi hän pian olevansa ikäänkuin kotonansa Katajalahdella, jossa hän otettiin vastaan Pohjanmaan tunnetulla vieraanvaraisuudella. Hän voitti pian ukon suosion, ja voimme kohta sanoa sen: hän voitti Annankin jo ensi käynnillään, vaikka hän Annaa kohtaan osoitti kylmyyttä. Rouvan suosiota hän ei voittanut. Rouvalla oli jotakin häntä vastaan, johon hän ei itse syytä tiennyt, ihan samaten kuin olemme nähneet Vilhelmin tunnustavan. Mutta rouva ei puhunut mitään, ei silloinkaan, kun Anna Löfiä kiitti.
Samaan pitäjään, missä Katajalahti oli, ja lähelle tätä asettui Löf asumaan, ja pian oli hän jokapäiväinen vieras Rotherin talossa. Yhä suuremmassa mitassa osasi hän näillä käynneillään voittaa ukon ystävyyttä, joka niin kasvoi, että ukko oli pahoillaan, jos Löf jonakuna päivänä ei käynyt häntä tervehtimässä. He pelasivat lautapeliä, ja kun he siihen kyllästyivät, osasi Löf kertoa kertomuksia ja juttuja, joille patroni sai nauraa täydestä sydämestään. Kun ukko lepäsi tahi nukkui, joka nyt tapahtui kahdesti päivän kuluessa — vähän ennen puolista sekä puolisen jälkeen — oleskeli Löf Annan ja Anteron kanssa.
Omituinen oli Löfin käytös Annaa kohtaan. Oli kuin olisi hän varsin vähän huolinut Annasta, ja usein kuultiin heidän olevan riidassa. Jos Anna jotakin tahtoi, vastusti häntä usein Löf, ja väliin meni tämä vastustaminen niin pitkälle, että Anna oli pian itkemäisillään. Siitäkään ei ollut Löf olevinaan millänsäkään, ja aina tiesi hän laittaa niin, että hän voitolle tuli. Tällaisen käytöksen olisi luullut rikkovan Annan ja Löfin keskinäisen välin, mutta niin ei asia koskaan päättynyt. Päin vastoin tunsi Anna, kun Löf oli poissa, häntä kaipaavansa. Hänen oli muka hupaista taistella nuoren henkikirjoittajan kanssa.
Omituista oli myöskin Löfin käytös poissaolevaa Vilhelmiä kohtaan, kun hänestä, niinkuin usein tapahtui, tuli puhetta. Löf kiitti Vilhelmiä ja ylisti häntä sekä näkyi mielellään puhuvan hänestä. Varsinkin kun hän Annan kanssa puistossa kulki järven rannalla tai souteli Katajasaaren likisyydessä, rupesi Löf usein kenenkään muistuttamatta puhumaan Vilhelmistä, ja usein kuultiin hänen lausuvan: »Lienee toki neiti Anna ystävyyden lujimmilla siteillä sidottu Vilhelmiin; eikä se kummakaan. Onhan Vilhelmi henkenne pelastaja. Minä en luule erehtyväni, kun sanon, että Vilhelmi odottaa tästä työstään jotakin kallisarvoista palkintoa. Sehän on luonnollista». — Anna usein punastui, kun hän näitä tällaisia viittauksia kuuli. Tästäkin asiasta oli riita usein nousta Löfin ja Annan välillä. Kun Löf ylisti Vilhelmiä, herätti tämä soimauksen hengen Annassa nyt niinkuin aina ennenkin, mutta harvoin se sentään hänessä niin valloille pääsi, että hän sitä sanoissa olisi näyttänyt.
Jotakin omituista tunsi Anna sydämessään, kun hän nyt Löfin ollessa jokapäiväisenä vieraana sai kirjeitä Vilhelmiltä. Näistä kirjeistä henki häntä vastaan syvä rakkaus. Vilhelmin sanat ja lauseet olivat ihan toisenlaisia kuin Löfin. Itse siitä tietämättään vertaili Anna näitä molempia nuorukaisia toisiinsa, ja päättyipä aina vertailu niin, että Vilhelmi jäi takapajulle. Vilhelmin alituiset lauseet rakkaudesta väsyttivät Annaa; hän ei niitä ymmärtänyt. Annan sydämessä ei löytynyt niille vastinetta; mutta samalla miellyttivät ne häntä. Löfin väittelyissä oli jotakin kiihoittavaa, joka neitoa lumosi. Ja itsekin huomasi hän, kun hän Vilhelmille vastasi, että hänen kirjeensä nyt olivat toisellaiset kuin ennen, että näissä ilmaantui samallainen vastustushenki, joka hänessä nousi, kun hän Löfin kanssa puheli, ja etteivät sanat enää vuotaneet hänen sydämestään. Tämä sai aikaan sen, että Anna tästä alkaen vastahakoisesti kirjoitti Vilhelmille, ja että hän usein vasta pitkän ajan kuluttua vastasi.