»Saako toivottaa onnea?» — kysyi hän, ja tuo entinen pilkkahymy oli taasen laskeunut hänen huulilleen.
»Ja mihin, jos on lupa kysyä?» — sanoi Anna, vastaukseksi päätään nyykäyttäen nuoren miehen tervehdykseen.
»Minä olen varma siitä, että tuo kirje, jonka vasta saitte…»
Anna punastui. »Oli Vilhelmiltä! Aivan oikein, herra henkikirjoittaja.
Jos siitä olette varma, niin ette pety».
»Minä siis saan toivottaa onnea!» — jatkoi Löf äänellä, jossa asui ivaa ja pilkkaa.
»Jos niin olisi, niin olisitte te viimeinen, jolle se kunnia tulisi».
»Mutta nyt satunnaisesti olen minä ensimäinen».
»Ensimäinen tahi viimeinen, se on minulle yhden tekevä».
»Nyt olette, neiti Anna, paha; nyt puhutte toista kuin ajattelette».
»Ja tekö olette hyvä? Kuka on antanut teille luvan tunkeutua minun salaisuuksiini?»