Miehillä oli kullakin vankka nuija kädessään. Ennenkuin herrat mitään pahaa aavistivat, tunsivat he selissään, leikkiä tuntuvammasti, mille puu maistuu. He hypähtivät ylös, mutta yhä vaan saadaksensa uusia iskuja.
Salissa syntyi, niinkuin arvata sopii, hirmuinen melske. Illallinen oli mitä odottamattomimmalla tavalla häiritty. Ympäri salia juoksivat vieraat, nuija-mielet jälessä, ja aina väliin kuului istu, joka osoitti mihin milloinkin karttu oli käynyt. Antero makasi jo hengetönnä pöydän vieressä. Tulliherra, joka vastaikään alikerran salissa oli maljan esittänyt, hypähti, kun ei tiennyt minne paeta, akkunasta ulos. Toinen Helsinkiläinen herra seurasi edellisen esimerkkiä ja K——n kaupungin tullin-hoitaja pääsi vihdoin viimein verisenä ovesta ulos.
Kesken melskettä oli kuultu huuto: "Älkää Jumalan tähden kruunua rikkoko!" Se huuto tuli lähemmäisestä kamarista, mutta ovi sinne oli ulkopuolelta salpattu. Siellä oven takana, lukon reijästä saliin tirkistellen, seisoi rouva Kornman.
Kapteeni oli kohta kahakan aletessa kadonnut, — mihin, sitä ei ehtinyt kukaan huomata.
Niin päättyivät ilta-huvit Rytilässä.
Sopinee tässä sivumennen mainita, että tulliherra H——, joka ensiksi akkunasta hyppäsi, pian tämän tapauksen perästä määrättiin K——n kaupungin tullinhoitajaksi, kun edellisensä tullinhoitaja oli pantu huolimattomuudesta viralta pois. Tullinhoitaja H—— eli sitten kivuloisena kaks vuotta ja kuoli, epäilemättä siitä ateriasta, minkä "maalaishuone oli hänelle voinut tarjota". Toisetkin tulliherrat, itse sekin, joka sittemmin viralta pantiin pois, tunsivat kuolinpäiväänsä saakka, ettei Rytilän illallinen ollut ylönkatsottava. Pahimmasti kumminkin kävi Anteron. Hän sai selkänsä kypsäksi; sai Karlgrenin testamentin sinne kirjoitetuksi, jalkansa poikki ja rintansa niin hakatuksi, että hän verta sylki kuolin-päiväänsä asti, joka oli likempänä kuin hän tiesi ajatella aamulla, jona tervennä ja iloisena lähti Rytilään.
Tämä iltahuvi Rytilässä tuli kuuluisaksi yltä-ympäri seudussa. Mitä kapteeni ajatteli kun hän näitä pitoja piti, on vaikea arvata. Jos hän luuli voivansa päästä vapaaksi kanteesta, luuli voivansa puolustaa itseänsä tietämättömyydellään väijymisestä, niin pettyi hän suuresti. Mutta sitä toki ei hän lie miettinytkään. Viha ja kiukku olivat epäilemättä saaneet hänen tähän hurjaan työhön.
XII.
Seikat selvenevät.
Kapteeni Kornman oli, ajattelematta seurauksia, vihansa vimmassa ryhtynyt omituiseen kostoon. Mutta se ei sittenkään tyydyttänyt häntä ja siihen lisäksi pelkäsi hän, mitä tästä seuraisi. Tosin oli kostonsa niin salaisesti valmistettu, ettei sitä osannut kukaan näyttää hänen työkseen; mutta kumminkaan — kapteeni ei ollut levollinen. Tulliherrat olivat päässeet pakoon; niistä kapteeni ei sen enempää kysynyt. Mutta Antero makasi vielä hervotoinna salin lattialla. Hän kannettiin alikertaan ja vielä ennen aamua pantiin lääkäriä noutamaan hänelle kaupungista. Kapteeni tahtoi muka täten näyttää syyttömyyttänsä. Itse oli hän aikonut samalla lähteä kaupunkiin, karkoittaakseen epäluuloa, jonka alaiseksi hän tiesi joutuvansa. Mutta ilma, joka eilen oli ollut kirkas ja kaunis, oli nyt muuttunut rumaksi, jotta se oli verrattava yöhön, jona haaksi-rikko tapahtui Jolsan saarella. Kapteeni päätti tästä syystä odottaa.