Mutta mitä olisikin hän nähnyt?
Eipä muuta mitään, kuin akkuna-pieluksen vieressä, akkunan alimaisella reunalla, vähän miehen tukkaa, vähän miehen otsaa ja poskea, mutta kokonaisen silmän.
Se näkö oli ollut siinä nähtävä ainoastaan silmänräpäyksen — sitten oli se kadonnut. Mutta se, jonka silmä oli, oli nähnyt silmänräpäyksessä, minkä tarvitsi.
Eeva kun oli kaatanut rohtoja lusikkaan lähestyi hiljaan sairasta ja tiputti varovasti, jottei hän häntä herättäisi, hänen suuhunsa lusikan sisällön.
Ovi lähimmäiseen kamariin oli vähän raollansa. Siinä kamarissa makasi, niinkuin tiedämme, sairaan ainoa perillinen, nuori poikainen. Hän nukkui lapsen viatonta unta.
Samaan aikaan kun Eeva kaasi rohdot patronin suuhun, tirkisteli silmä kamariin, missä pieni Kaarle, kuolevan ainoa lapsi, makasi. Se näkyi tässä enemmän aikaa nyt, kuin vasta sairaan kamarin akkunassa. Mutta se katosi kumminkin pian.
Eeva istui taasen patronin vuoteen vieressä ja silmäili häntä surullisesti. Hän näki selvästi, että patronilla oli viimeiset hetket käsissä; hän mietti pitäisikö hänen lähettää provastille sana, jota tämä, kun täytymyksestä lähti Rytilästä, oli vaatinut, vai pitäisikö hänen antaa provasti nukkua. "Ehkä elää patroni vielä kun päivä vaalenee". Mutta provastin käskyä muistaen, nousi hän vihdoin ja oli juuri menemäisillään pienen Kaarlen kamariin, kun sairas avasi silmänsä ja hiljaan lausui: "Minä näin hänen, minun rakastettuni. Hän kutsuu minua".
Sitten loi sairas silmänsä uskolliseen palkolliseen. "Vai istut sinä täällä, Eeva! Kohta saat sinä nukkua, kohta. Sillä minä olen nähnyt hänen ja minä saan pian yhdistyä hänen kanssansa. Mutta … viimeiset, tuoreimmat terveiset tahtoisin minä sanoa hänelle pieneltä Kaarlelta… Mene ja tuo hän tänne".
Juuri kun patroni avasi silmänsä ja alkoi puhumaan, oli toisesta huonehesta kuulunut ikäänkuin olisi ovi porstuaan avattu, ja samassa oli puoleksi tukahutettu uikutus sattunut Eevan korviin. Hän ei kumminkaan tästä mitään pitänyt. Hän kuunteli rakkaan isäntänsä puhetta loppuun saakka ja oli jo valmis astumaan pienen Kaarlen luo, kun hän tunsi raollaan olevasta ovesta kylmän viiman. Luullen jonkun palkollisista tulleen toiseen kamariin, suuttui eukko, ja täyttämään isäntänsä tahtoa, mutta myöskin kovasti torumaan varomattomaa tulijaa, kiiruhti hän ulos.
Pienen Kaarlen kamarissa ei ollut ketään, jota hän olisi voinut torua; mutta joku oli siellä käynyt, sillä ovi kylmään porstuaan oli heitetty auki. Eeva kätki torat, antaaksensa ne vuokralla syylliselle sopivassa tilaisuudessa. Hän veti kiiruusti oven porstuaan kiinni ja meni pientä Kaarlea herättämään.