Mutta Kaarlen pienessä vuoteessa ei ollut ketään. Sia, missä hän oli maannut, oli vielä lämmin.
Eukko seisoi siinä suu auki eikä tiennyt mitä ajatella.
"Tuo tänne pikku Kaarle!" kuului sairaan ääni toisesta huoneesta.
"Herra Jumala, missä on poika!" — huudahti vihdoin eukko ja säntäsi ulos. "Hän on ehkä kulkenut unissaan".
Eeva oli unohtanut, ettei pieni Kaarle ensinkään olisi ylettynyt avaamaan oven lukkoa. Hän oli, kun ulos juoksi, itse unohtanut töytätä kiini oven, joka vei porstuaan. Ja kun hän tuon huutonsa päästi, ei hän muistanut sairasta. Mutta kuolevainen kuuli huudon, ja se väristytti häntä.
"Kaarle, tuo Kaarle tänne!" huusi hän.
"Kaarle, pieni Kaarle!" vastasi eukon huuto ulkoa.
Mutta pieni Kaarle ei vastannut.
Kenen silmä tirkisteli ensinnä sairasta, sitten pientä Kaarlea akkunasta, arvaa lukija; mistä syystä pienoisen vuode oli tyhjä, kun Eeva meni sen luo, ei myöskään ole lukialle salaisuus, mutta Eevan oli mahdotointa ymmärtää, mihin poika oli kadonnut. Jos hän olisi tiennyt, missä pieni Kaarle nyt oli, olisi hän rientänyt polkua merelle ja polulla olisi hän tavannut Jolsan Matin ja tämän sylissä sen, jota hän kaipasi.
Mutta hän ei sitä tiennyt.