Silloin astui vanha kerjäläis-akka Peltolan torppaan, pieni lapsukainen sylissä. Ryysyihin oli ämmä, ryysyihin lapsi puettu, ja päänsä ympäri oli eukko monin kerroin käärinyt vanhan vuodepeitteen, jotta hänen kurjuutensa vielä enemmän pisti esiin.
Hän pyysi suruisella äänellä ruokaa, sanoi kulkeneensa pitkät matkat etelästä, sanoi vielä saavansa kulkea pitkät matkat, ennenkuin ehtisi miesvainajansa veljen luo; hän kertoi kielekkäästi pieniä uutisia, aina tuon tuostakin valittaen nälkäänsä ja kurjuuttansa.
Annan kävi eukkoa, mutta etenni lasta sääliksi. Pienen poikaisen kasvot olivat aivan ruvessa, jottei niissä muuta eheää ja tervettä paikkaa nähty kuin huulet ja silmät. Siihen lisäksi näkyi lapsi kituvan jotakin sisällistä tautia, sillä hän ei jaksanut tuskaansa itkeä, ainoastaan hiljaisesti uikutella.
"Käykää tänne muori syömään", sanoi helläsydämminen Anna. "Jahka
Loviisa tulee sisään, annetaan pienoiselle velliä".
Eukkoa ei kahdesti tarvittu käskeä. Hän pani, lupaa siihen kysymättä, lapsensa Annan nuorimman lapsen kätkyeesen, missä väsynyt pieni vähitellen lakkasi vaikeroimasta ja vaipui uneen.
Tämä tapaus oli saanut Laurin ajatukset hajoomaan. Hänen kuohuva verensä rupesi vähitellen asettumaan ja kotvan ajan kuluttua kelpasi hänelle leipä, piimä ja silakka, mitkä Anna eli pannut eineeksi pöydälle.
"Mikäs on vieraan nimi?' kysyi hän, kun eukko oli syönyt ja kiittänyt ruoasta.
"Ompahan vaan Katrina Tanhuansuu, Aapeli Tanhuansuun leski" — vastasi eukko.
Ei siinä sitten paljon enempää puhuttu. Lauri muisti nyt, että hänellä oli riihi vielä kesken. Hän meni sinne, mutta Anna jäi nyt kotiin kehräämään.
Iltapuolen päivää, jolloin rupinen lapsi, joka nyt makasi penkillä, jälleen oli uneen vaipunut, läksi vieras ulos, sanoen käyvänsä taloissa pyytämässä vähän evästä matkalle. Loviisa lupasi syöttää pientä Heikkiä, jos tämä heräisi. Lauri oli mennyt saunaan ja Anna vaavutteli pientä lastaan uneen.