Samana päivänä, jona kertomuksemme alkaa, nähtiin tässä luolassa yhtä ja toista, jota ei olisi osannut arvata tällä saarella löytyvän. Mutta kun nämä kalut moniaiden päiväin perästä ovat kadonneet, niin voimme kohta sanoa, että ne eivät kuuluneet Matin omaisuuksiin; — ne olivat kaupan kaluja, joista ei tahdottu tullia maksaa ja jotka Matin avulla salaisuudessa ja hiljaisuudessa olivat saatettavat omistajansa luo.

Tällä kivisellä saarella, joka tuskin oli saareksi nimitettävä, asui, niinkuin jo tiedämme, Jolsan Matti ja — Leena hänen vaimonsa. Matti itse oli vielä parhaassa ijässään. Ja ikäänsä ja voimiinsa nähden olisi hän vielä varsin hyvin voinut kelvata merimieheksi, — jota ammattia hän olikin toistakymmentä vuotta toimittanut ennenkun rupesi erakoksi tälle autiolle kalliolle — ellei hän olisi ollut raajarikko. Hän oli näet käsi-puoli. Toisen kätensä olkapäästä saakka oli meri korjannut. Viimeiselle meriretkelle kun hän läksi — ja silloin ei hän vielä saarella asunut — oli hänellä kaksi tervettä kättä, kun hän palasi oli toinen mennyt, ja Matista ei enää ollut merimieheksi. Silloin muutti hän saarelle Leenan kanssa, jonka hän pari vuotta ennen onnettomuuttansa oli nainut.

Tämä Leena, Matin vaimo, oli miestänsä joitakuita vuosia vanhempi. Hänen kanssaan ei ollut hyvä käydä tukkanuotalle, sillä hän osasi itsensä puolustaa, ja jos suursotaan joku rupesi hänen kanssaan, niin eipä niin terävä-kielistä, joka Leenaa olisi voittanut. Leenaa pelkäsivät siis rantamaan asukkaat, mutta Leena itse ei pelännyt ketään muuta kuin miestään Mattia; ja olipa se niinkuin olla pitää, sillä onhan mies vaimon pää ja vaimon tulee miestänsä kunnioittaa. Mutta eipä tiennyt moni, mitä tämä isäntänä oleminen omassa kodossaan Matille maksoi, sillä Leena-muori ei hyväntahtoisesti ruvennut Matin alamaiseksi. Ei, useita kertoja oli hän koettanut anastaa isännyyden, varsinkin kuta vanhemmaksi hän tuli, ja siinä tarvittiin mies semmoinen, kuin Matti, pitämässä kotivaltikkaa, jottei se joutuisi Leenan käsiin. Mutta Matissa oli semmoinen koti-valtikan pitäjä, ja Leenan usein revitty tukka ja siniset posket näyttivät, että kotikuri se oli, joka pidätti valtikan Matin huostassa. Tähän kotikuriin tarvittiin voimia; sitä antamaan ei ollut kehnon miehen rupeeminen, sillä Leenan jäntevät hartiat, vahva vartalo ja kovat kädet osoittivat, että hänellä oli täyden miehen voimat. Hänen suuret harmaat silmänsä iskivät tulta, kun hän oli suutuksissa, ja näitä silmäniskuja pelkäsivät rantanaapurit, sillä samaten kuin ukkosen leimu usein lyö milloin mihinkin, niin eipä aikaakaan ennenkuin oli Leenan nyrkki näyttänyt, etteivät hänen silmänsä turhaan tulta iskeneet.

Mutta vaikka Leena oli jotenkin pikaista luontoa, niin vallitsipa tavallisesti hyvä sopu hänen ja Matin välillä. Leena oli uuttera työssään ja hyvästi olisivat Jolsan saaren asukkaat tulleet toimeen, ellei viinaa olisi löytynyt. Mutta niin pian kuin oli jotakin ansaittu, muutettiin raha viinaan ja silloin heiluivat verkot rannalla ja tuvasta kuului milloin lauluja, milloin torua — ja seuraavana päivänä vallitsi saarella ja tuvassakin syvin hiljaisuus, sillä asukkaat — — nukkuivat. Lankokin — aika-iso englantilainen koira, jonka Matti viimeisellä meriretkellään penikkana oli tuonut kotiinsa — makasi semmoisina päivinä veneessä rannalla ja tiesi, että tämä päivä oli hänelle paaston päivä.

Syyskuu oli loppuun kulumaisillaan. Päivä oli yöksi muuttumaisillaan. Matti ja Leena olivat aamusta asti olleet kiireessä työssä, eikä edellisenä yönäkään ollut kumpikaan heistä joutanut, ei niin silmänräpäystäkään levätä. Silloin oli näet lähellä olevasta laivasta, jota ei auringon nousun aikana enää näkynyt, veneitä kulkenut ehtimiseen saarelle, ja veneistä oli kaluja kannettu tuohon saarella olevaan luolaan. Saarella oli silloin ollut liikettä. Seuraavana päivänä oli siellä nähty vieras vene ja kaksi vierasta miestä. Nämä miehet olivat Matin ja Leenan kanssa työskennelleet puoleen päivään asti tuossa luolassa. Kalut olivat muutetut toisesta paikasta toiseen. Puolen päivän aikoina oli osa näitä kaluja kannettu Matin veneesen, ja kohta sen jälkeen oli Matti pystyttänyt purjeet ja hyvällä myötätuulella lähtenyt purjehtimaan mannermaata kohden. Toinen saarella olevista vieraista miehistä oli sitä ennen kiikarilla tarkastanut merta ja sanonut: "kaikki hyvin!" — Ja samalla kun Matti läksi, olivat miehet käyneet huoneesen ja heittäyneet kursailematta Matin ja Leenan aviovuoteelle, mistä kuorsaaminen pian ilmoitti heidän uneen vaipuneen.

Leena oli ollut erittäin hyvällä tuulella koko viime yön ja päivänkin. Hänen silmistänsä oli loistanut tyytyväisyys ja ilokin. Olisi luullut hänen väsyneeksi samaten kuin miehet, mutta eipä ollut Leenan väsymisestä puhuttavaa. Kun hän kuuli miesten kuorsaavan, meni hän kiiruusti heidän veneensä luo. Siinä olivat miehet vähän ennen Matin lähtöä syöneet ja Leenakin oli vierasten taskumatista saanut aika kolauksen. Tästä Leenalle hyvä mieli, ja tarkasti oli hän pitänyt silmällä paikkaa, mihin taskumatti kätkettäisiin. Sitä kiiruhti hän nyt etsimään. Eväspussin käänsi hän nurin, sillä sinne oli kaiketi viinapullo kätketty, mutta — tyhjään haki hän sitä nyt. Vieraat tunsivat näet Leenan; he olivat ennenkin olleet saarella ja samaten kuin nyt nukkuneet, mutta herätessänsä huomanneet taskumatin pirstana ja Leenan makaavan palaisien vieressä ja nukkuvan autuaallista unta. Tätä estääksensä oli toinen heistä nyt salaa ja hymyillen pistänyt taskumatin nuttunsa lakkariin, Leenan sitä huomaamatta.

Naurusuin oli Leena mennyt veneen luo. Hymyhuulin oli hän tarttunut eväspussiin, mutta kun hän näki itsensä petetyksi, kun hän huomasi, ettei siinä viinapulloa ollutkaan, niin silloinpa muuttui hän ihan toisellaiseksi. Nauru katosi hänen huuliltaan, hänen silmänsä iskivät tulta, ja kuin riivattu hyppäsi hän veneestä maalle.

"Te h——tin narrit! Te muukalais-naasikat, te s——n juottovasikat! Kehtaatte tämmöistä petoskauppaa tehdä! Mihin ovat pullon kätkeneet? — — — Kielilakeni on kuiva, että halkeaa! Lempo teidät korjaa, te juutakset, jotka ette suo vanhalle suulle kastetta". Ja ämmä näin höristen alkoi tarkastella luolaa ja rantaa, mutta turhaan, pulloa ei löytynyt.

"Olisiko Matti, se peikkojen pesä, saanut käsiinsä sen?" — mietti ämmä, kun vihdoin viimein oli hakemasta lakannut. — "Mutta mitä hän sillä tekisi? Hän ei juo merellä, hän tietää tehtävänsä, se hunsvotti… Hän ei ole ottanut sitä. Täällä se pitää löytymän!" — Ja ämmä levitti sieraimensa, ikäänkuin olisi hän hajusta tahtonut huomata, missä aarre talteusi.

"Olisivatko ne kanaljat kuljettaneet sen tupaan… Katsella saa —". Ja eukko riensi tupaan. Se oli hänen viimeinen toivonsa. Jos ei pulloa sieltä löytyisi, turhaan sitten etsiminen. — Hän avasi hiljaan oven. Vuoteessa kuorsasivat merimiehet. Hän pudisti nyrkkiä heille ja mumisi hiljaan itsekseen. Hän tarkasteli huoneen kaikki paikat — turhaan. Hänen himonsa olivat nyt niin kiihtyneet, että kuola valui hänen suu-pieluksistaan. Mutta turhaan haki hän. Silloin vihan vimmassa lähestyi hän jälle vuodetta, aikoen väkisten ottaa, mitä ei varkain saanut. Hän kyykistyi herättääksensä miehiä, mutta — — kas nyt! Jo välähti hänen silmistänsä, hymyily palasi jälle hänen huulillensa, koko hänen muotonsa kirkastui. Hän oli nähnyt toisen nukkuvan miehen lakkarin suusta pullon suun tuikkaavan. Hän sieppasi pullon, mutta varovasti, ja kuin sotilas, joka voitettu lippu kädessä riemuitsee, hiipi hän hiljaan tuvasta ulos.