"Te pullojunkkarit, hi, hi hii, hiih!" nauroi hän. "Koetitte Jolsan Matin muijaa pettää, hi hih!" Ja nyt ilmoitti hiljainen: "pull, pull, puli" että eukko oli maku-juomansa nautinnossa.
Aika kolauksen oli hän pullosta ottanut. Läähöttäen kirvoitti hän pullon suun huuliltansa. "Te koetitte pettää minua, mutta jos minä — — — hi hi!" — Ja varoin laski nyt Leena pullon maahan, hiipi hiljaan komeroon, toi sieltä vanhan kannun-mitan, kaasi siihen viinan, täytti puteliin merivedellä ja vei sen tupaan, missä hiljaan pisti sen entiseen paikkaan. Nyt vasta loisti ilo muijan harmaista silmistä, nyt kun kivellä istuen tuon tuostakin naukkasi kannumitasta.
Pullo oli ollut tuopin vetävä; siitä oli toista kortelia juotu kun se Leenan käsiin joutui; hän siis sai täyden määränsä. Mutta jokainoan pisaran juoksutti hän kurkkutorveansa alas ja sitä tehden joutui ämmä aina yhä iloisemmaksi. Vihdoin, kun oli viimeinen pisare saapunut ämmän suuhun, heitti hän kannun-mitan kauas tyköään.
"Te … naasikat!… Tuon verta! … kahdelle mie—helle!…" hörisi hän ja kaatua pölähti kiviselle rannalle.
Ilta oli yöksi muuttumaisillaan, kun vihdoin viimein merimiehet tuvassa heräsivät. He hypähtivät kiiruusti vuoteelta, kun näkivät, että aurinko jo oli laskeunut ja että jo oli jotenkin pimeä.
"Nyt perhana meidät korjaa!" huusi toinen… "Olemme nukkuneet liika kauan. Nyt kiiruusti mannermaalle".
"Leipäpala ja naukki ja valmis olen" — sanoi toinen, vetäen esiin pullon lakkaristansa. — "Missä muija menee, kun ei nyt ole täällä? Aina ennen se viinan hajun tunsi", ja mies kallisti pulloa suuhunsa. — "Mitä riivattua! —" huusi hän — "mitä perhanaa! Kuka lempo on viinan suolavedeksi muuttanut? — Muija! Matin Leena, se ilkiö sen on tehnyt!" Ja vihoissansa heitti hän pullon tuhannen pirstaksi lattialle.
Suutuksissansa riensivät miehet veneensä luo. Rannalla näkivät he
Leenan, joka yhä vielä humalassaan nukkui.
"Luulit tehneesi hyvänkin työn", lausui se miehistä, jonka lakkarissa viinapullo oli talteunut; — "mutta et suuresti kiitä meitä, kun heräät". Ja tämän sanottuansa otti hän esiin puukkonsa ja ajoi kiiruusti puolet hivuksista Leenan päästä. — "Ota se vesi-kopin merkki päähäsi, viina-varas" — sanoi hän.
Kotvan ajan perästä ei nähty saarella muuta elävätä kuin Leenaa, joka yhä vielä nukkui, ja Lankoa — koiraa —, joka Matin veneen sijalla makasi.