* * * * *
Seuraavana aamuna heräsi Leena omassa vuoteessaan, kun aamun ensi säteet koittivat. Hänellä oli himeä muisto eilisestä tapauksesta, ja tämä muisto yhä selveni, kuta enemmän hän sitä mietti. Hän nousi vihdoin istualle; hänen päänsä oli raskas. Hän kulki hoperoiden ovelle ja siitä vähäiselle lähteelle likelle luolaa. Siellä nyt kelpasi muijalle vesi. Juotuansa juohtui kaikki eilispäivän tapaukset hänen mieleensä, ja hän haki kannun-mittaa — — "jos siinä vielä ehkä löytyisi pisarekaan". Mutta kannun-mitta oli tyhjä. Huo'aten otti ämmä sen ja kulki tupaan jälle.
"Missä hiideessä Matti viipyy! Hänellä olisi varmaankin vähän kastetta kuivalle kielelleni", mumisi eukko ja heittäysi jälle vuoteellensa. Mutta kiiruusti hypähti hän siitä nyt ylös ja silmäsi sitä tarkkaan. Ei, hänen silmänsä eivät valehdelleet — siinä, ihan hänen vieressään, missä hän vasta oli maannut, makasi pieni kaksi-vuotinen poika. "Noh, kaikki pyhät", huusi ämmä. — "Sen sanon minä! Olisiko tuo minun lapseni, yöllä saamani! Mistä Jumalan nimeen on poika tähän tullut!" — Ja käsin kupeissansa seisoi ämmä kauan ja katseli poikaa. — Silloin kuuli hän kuorsauksen kamarista. Hän riensi avaamaan ovea ja näki Matin makaavan verkkoryysyjen päällä.
"Kylläpä olen perhanasti nukkunut, kun en huomannut Matin kotiintuloa! — Ja miten hiiden lailla jouduin minä omaan vuoteeseni? — Milloin läksivät miehet? — — Onko nyt kaikki noiduttua!" — huusi hän kurkkunsa täydeltä, sillä hän oli sattunut käymään käsin päätänsä ja tuntenut, että toinen puoli oli keritty. Poika heräsi ja rupesi itkemään. "Ulos sinä, lemmon sikiö. Mistä perhanasta oletkin tullut! Suus kiini, tahi sinun juubeli korjaa! Minä olen Jolsan Leena!… Herras-lapsi!" huusi hän hämmästyen, kun poika heitti pois peitteen, jotta vaatteensa näkyivät. "Herras-lapsi… Matti on sen pelastanut veden hädästä. No noh, älä itke lapsi, ei Jolsan Leena ole paha…! Sinun pelastuksesta aina joitakuita kolikoita lähtee… Älä itke lapseni! älä" — ja Leena koetti kaikin mokomin lepyttää pienoista, mutta turhaa.
"No huuda sitten, sinä vintiön tuoma!" ärjäsi eukko ja peitti vanhalla hauteella paljaan päänsä… "Kuka Lempo on hivukseni teilannut… Matti! … Miehet?"
Ei kumma, että lapsi itki, sillä heräsipä Mattikin vihdoin viimein eukon huudosta ja kirouksista ja astui unihorroksissa kamarista. — "Korento käteesi ja takaanpa, ettei ole pääpiru julmempi kuin sinä nyt tuossa" — sanoi hän. "Mitä siinä huudat kuin riivattu, vai kihelmöikö humala päässäsi, sinä viina-lekkeri — häh! Ja mikä on pääsi nylkenyt, sinä emäsika? — Nyt jos mielesi tekee säästää vanhoja sorkkaluitasi, niin ole ääneti, että saa väsynyt nukkua tahi, lempo vie, saat tästä" — ja Matti pudisti nyrkkiänsä.
"Sanohan mistä lapsi on — —"
"Sen ehdit huomenna tietää … ole huutamatta penikka!… Tuki kappa kivejä sen suuhun, jotta herkeää rääkkymästä". — — Ja Matti meni jälle kamarikomeroon ja löi oven kiini.
II.
Veljekset.