Mannermaalla, puolen virstaa merestä, toista peninkulmaa Jolsan saaresta on Rytilän kartano. Vähäinen puro tahi joki juoksee sen vierestä mereen. Joen rannalla on ihana kryytimaa ja sen sisässä seisoo Rytilän kartanon asuinhuoneet.
Rytilän kartano on suuri sekä veroltansa, että maa-alansa suhteen. Sen viimeiset omistajat olivat olleet aika hyviä maanviljeliöitä ja senpä tähden oli nyt kartano kaikin puolin hyvässä kunnossa. Sen avaroilla pelloilla teki kolmatta kymmentä torpparia työtä. Sen laajilla laitumilla ammoi viisikymmentä lehmää. Sen heinärikkailla niityillä nähtiin lato pian ladon vieressä, täynnä heiniä nyt, sillä niitto-aika oli jo toista kuukautta takaperin loppunut.
Ihanalla paikalla seisoi Rytilän kartanon asuinhuone. Sen ylikerrasta oli näkyala varsin avara: kaunis ryytimaa tuuheine puineen meren rantaan asti ja siitä sitten meri saarinensa. Yhdeltä taholta ei silmä maata eroittanut. Kauniina pilvettöminä päivinä siinti taivahan rannalta vähäinen saari — Jolsan saari. Muuta mitään ei tältä taholta nähty kuin merta, aavaa merta. Kartanolta meren rannalle kävi käytävä, jonka tuuheat, korkeat pihlajat varjosivat, ja pitkin joen vartta nähtiin tiheä orjantappura-pensasto, jonka takana kävi polku meren rannalle.
Iloista, onnellista oli olla Rytilässä. Vieraat ihmettelivät sen ihanuutta ja kadehtijat kadehtivat sen omistajaa. Mutta kumminkaan kuka kadehtijoista olisi tahtonut astua omistajan sijaan!
Kamarissa, missä kaikki osoitti rikkautta ja ylöllisyyttä, makasi vuoteellansa vaalea mies. Hänen silmänsä, joista kumminkin kirkkaat säteet lensivät, makasivat syvällä päässä. Koko hänen muotonsa osoitti kuoleman kanssa taistelevaa, joka jo itsekin on huomannut, että kuolema on voiton puolelle päässyt. Hän oli kumminkin vielä nuori, tämä mies, vielä ei ollut hän kolmatta vuosikymmenystään nähnyt. Tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli koko patteria rohtoja; mutta mitä ne kuolemalle taisivat!
Hän on nukkunut ja vasta herännyt. Hän silmäilee nyt kirkkailla silmillä seinällä vastapäätä vuodettaan olevaa kuvaa. Kuva oli ihanan nuoren naisen — hänen vaimovainaansa, joka toista vuotta takaperin oli löytänyt viimeisen vuoteensa siinä kirkkomaassa, joka nyt puolisoa odotti. Hän silmäili kuvaa ja hymyili, sillä lääkäri, joka vasta oli Rytilästä lähtenyt, oli hänelle suoraan sanonut, että hänen elämänsä nuora oli katkeemaisillaan, että hänellä ei enää ollut monta päivää jälellä.
Akkunan vieressä istui provasti Wern. Hän katseli surullisesti sairasta. Hänelle oli sairas uskonut kalliimman aarteensa maailmassa, ainoan poikansa, pienen kaksi-vuotisen. Ennenkun isä väsymyksestä uneen vähäksi ajaksi vaipui, oli tämä pieni poika seisonut hänen vuoteensa vieressä ja nauranut hänelle. Isä oli puristanut pienosen kättä ja sanonut, viitaten provastiin: "tuossa on, Kaarle, sinun isäsi, kun minä olen kuollut; kasva hänelle iloksi, niin ilahutat sinä samalla minuakin". — Ja provasti Wern oli hellästi isän nähden syleillyt pienoista ja luvannut olla hänelle todellinen isä. — Sairas oli sitten kirjallisesti ilmoittanut viimeisen tahtonsa. Kihlakunnan tuomari oli kirjoittanut mitä sairas lausui, ja kaksi todistajaa oli piirtänyt nimensä jälkeen-säätöksen alle. — Tämä työ oli vienyt voimat sairaalta ja väsymyksestä oli hän nukkunut.
Nyt oli hän jälle herännyt. Provasti Wern oli kahden kesken sairaan kanssa.
"Kiitoksia lupauksestanne, hänenkin puolestaan", sanoi sairas. "Minä näin unta, niin kaunista unta. Minä näin Amandan, joka hymyili minulle, niinkuin autuas hymyilee. Minä näin teidänkin ja pienen Kaarlen, jonka Amanda pani teidän helmaanne. Minä en enää murehdi Kaarlen kohtaloa, minä tiedän, ettette te petä minua, eikä häntä".
"Ole vakuutettu siitä" — vastasi provasti.