Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa

by K. J. Gummerus

Tämä epäluulo oli hinta, jolla hän oli ostanut Rytilän maan. Epäluulo ei tapa. Pää-asia oli, että kapteeni oli voittanut, mitä oli tahtonut voittaa. Hän oli nyt ainoa suvustansa maailmassa.

VI.

Rauhallisia vuosia.

Pieni orpo oli tuonut siunauksen Varpusten alhaiseen mökkiin. Laurilla oli nyt hevoinen ja kolme lehmää, ja torppari, kellä sen verran elukoita on, on varalliseksi kutsuttava. Tosin oli Lauri alussa ollut pahoillaan perheensä äkkinäisestä, odottamattomasta lisäyksestä, mutta eipä käynyt syökseminen pientä viatonta maantielle, sairaana ja pian kuoleman kourissa kun oli. Naapurit antoivat Laurille apua. Saipa hän sitä pappilastakin, jotta Lauri jo ens'viikolla huomasi, että hän oli saanut monin vertaisesti enemmän kuin poika hänelle maksoi. Kaikki mitä Lauri taisi, teki hän saadaksensa tietää, mistä poika oli, kuka hänen oli näin armottomasti jättänyt, mutta eipä siihen mitään selitystä saatu. Omituista oli monen mielestä, itsepä Laurinkin, että tämä orpo tuli tietämättömistä hänen mökkiinsä samaan aikaan, jolloin Rytilästä oli nuori patroni kadonnut. Tuo oli saanut aikaan kaikenmoisia mietteitä, ja olivatpa muutamat arvelleet, että löytölapsi kentiesi saattaisi olla Rytilän kadonnut isäntä. Mutta ken tätä tällaista arveli, hänen ei tarvinnut muuta kuin käydä Peltolassa näkemässä pientä Heikkiä ja arvelunsa hajosi; sillä mahdotointa oli, että tämä sairas, kituva lapsi, joka pian päästä kantapäähän saakka oli yhtenä rupena, saattaisi olla Rytilän patroni-vainajan poika; hänpä oli kadotessansa ollut ihan terve, lihava ja siihen lisäksi löytölasta paljon pitempi. Ja elleivät nämä seikat olisi saaneet arveluita kuolemaan, taukosivat kumminkin pian kaikki puheet tähän suuntaan, kun saatiin tietää, että pienen Kaarlen ruumis oli löydetty. Se seikka esti huhun, joka jo löytölapsesta oli ruvennut leviämään, pääsemästä naapuri-pitäjään K—-joelle.

Pieni Heikki — siksi oli tuo ilkeä akka, joka pojan Peltolaan jätti, häntä nimittänyt, jäi siis ottolapsena Varpusten luo. Loviisa, Laurin vanhin tytär, piti hänestä äidillisen murheen, Laurin yhä odottaessa, että pienonen tautiinsa kuolisi.

Mutta pieni Heikki ei kuollut. Hän tointui Loviisan hoidolla; hän parani vähitellen. Ja vaikka hän vähän liikkasi, vaikka ruvet olivat hänen kasvoihinsa jättäneet syvät arvet, vaikka ne olivat saaneet toisen silmän toista vähän pienemmäksi — kun hän tautivuoteeltaan uunin päällä nousi, niin oli hän pian ihan terve. Lauri kun ei saanut pienoista hautaan sulkea, ei sanonut mitään, päivä seurasi toista ja Heikkiä pidettiin Peltolaan kuuluvana.

Siunaus oli, kuten jo sanoimme, hänen kanssansa käynyt Varpusten luo asumaan. Vaikka Lauri oli hyvän-sävyinen mies, olisi hän kumminkin joskus nureksinut löytölapsen elättämistä; mutta sitä hän ei tehnyt koskaan, ja parhain este siihen lienee ollut juuri se, että hän Heikin tähden sai runsaita lahjoja. Anna oli hänelle tästä puhunut, ja Lauri oli myöntänyt, että vaikkapa pojasta oli kyllä vaivaa, se vaiva oli runsaasti palkittu saaduilla antimilla. Sittemmin, miten aikaa kului, osoitti Anna miehelleen, miten ihmeellisen hyvälle kannalle heidän elämisensä oli kääntynyt siitä päivästä, jona löytölapsi tuli mökkiin. Olipa kuin olisi tulot enentyneet ja menot vähenneet, ja selityksen tähän luuli Anna löytäneensä Pyhästä Raamatusta, josta oli lukenut: joka köyhälle antaa, hän antaa Jumalalle. Lauri ei siihen nytkään sanonut juuri mitään. Mutta kun hän eräänä syksynä kävi kaupungissa ja sieltä palasi omalla hevoisellaan, silloin sanoi hän: "Anna, sinä olet oikeassa. Heikki on tuonut siunauksen mökkiimme. Nyt kun meillä on viisi lasta, käy elämisemme kahta vertaa paremmin kuin silloin, jolloin me kahden rupesimme taloa pitämään".

Hevoisellansa ansaitsi nyt Lauri paljon rahaa. Anna ja Loviisa ynnä tämän nuoremmat sisarukset hoitivat Peltolan taloutta. Heikkikin oli heillä tässä avullinen, sen mukaan kuin ikänsä sitä salli. Hän oli hyvänluontoinen poika, joka kaikissa koetti, jo nuorimmasta lapsuudestaan, osoittaa kiitollisuuttaan Laurille ja Annalle. Tämä hyvänsävyisyys antoi hänen rumille kasvoilleen jotakin jaloa, jotakin, joka teki, että häntä mielihyvällä, jopa rakkaudellakin näki. Hänen käsityksensä oli sukkela, hänen ymmärryksensä selvä ja hänen oppihalunsa suuri. Monesti sai Lauri ihmetellä hänen sukkelia tuumiaan, kummastella hänen selityksiään ja aivanpa usein joutua pulaan, kun Heikki kysyi semmoisia asioita, mitkä ilmoittivat hänen ajattelevaisuuttaan, mutta joista Lauri ei ensinkään ollut mitään miettinyt, kaikkia, mitä hän kuuli, pani hän muistiinsa, ja varsinkin, jos missään kuuli jotain luettavan, siinä oli hän aina hiljaisena, uteliaana kuulijana ja tiesi aina sitten selkeästi kertoa, mitä oli kuullut. — "Hänestä voisi tulla pappi" — sanottiin. Ja kun hän ensimäisillä lukukinkereillä oli, taputti pastori häntä päälaelle ja sanoi: "Jatka, niinkuin olet alottanut, kyllä edistyt". — Siitä lauseesta oli Heikki onnellinen.

Näin oli aikaa kulunut kymmenen vuotta. Mitään erityistä ei ollut niiden kuluessa Peltolassa tapahtunut; rauhassa ja rakkaudessa oli eletty; ja rauhan ja rakkauden välittäjänä oli Heikki ollut, semminkin Laurin nuorimpain lasten keskuudessa. Mutta nyt, kun yhdestoista vuosi oli kulumassa, tapahtui seikka, joka sai löytölapsen elämän-aluksen, mitä tähän saakka hiljaista myötätuulta oli uinut rauhallisessa lahdelmassa, ulos myrskyisemmille ja avarammille aloille.

Eräänä päivänä tuli Jussi, Mattilan isäntä, Varpusten luo Peltolaan ja pyysi, että Lauri hänen sijassaan lähtisi Raasilaan hollin tekoon. Oli nyt Jussin vuoro, mutta hänellä olisi muita tärkeämpiä toimia.