"Merestä, läheltä meidän rantaa".
Provasti vaipui jälleen tuolilleen. "Minun olisi pitänyt se arvata.
Jumala! kuin kauan sallit sinä vääryyden, rikoksen riemuta?"
Sorvarin muori tuli nyt kamariin ja laverteli, miten hän rannalta oli nähnyt jotakuta kääryn tapaista uiskentelevan meren pinnalla. Hän oli ottanut veneen, soutanut luokse, ja suureksi hirmukseen nähnyt, että kääryssä olikin aivan tuntemattomaksi mädännyt ruumis. Vaattehista oli hän kumminkin kohta tuntenut, että tämä ruumis oli patroni vainajan pojan jäännökset.
"Rikos, sinä riemuitset, mutta kuinka kauan?" — huokasi provasti.
Mitä tällaisessa tapauksessa oli tehtävä, tehtiin nyt. Nimismies haettiin. Pienosen kuolleen ruumis tarkastettiin, eikä ensinkään ollut syytä epäilemiseen, ettei Sorvarin muori ollut oikeassa, kun hän sen kohta tunsi Rytilän nuoreksi patroniksi. Mutta miten poika lämpimästä vuoteestaan oli joutunut kylmän meren uhriksi, sitä oli mahdotoin ymmärtää.
"Meri on antanut takaisin saaliinsa; ihmissydämet antavat takaisin salaisuutensa —" sanoi provasti, joka ei ensinkään voinut epäillä mitään petosta tässä löynnissä. — "Parasta kentiesi oli sinulle, että pääsit pois katoovaisuudesta isäsi ja äitisi luo; mutta voi sitä, joka sinun elämäsi nuoran katkaisi!" Ja kuolleen kaulasta otti hän pienen medaljongin, jossa pienosen äidinkuva talteusi.
"Tämän pidän minä muistona sinusta ja onnettomasta suvustasi" — sanoi hän.
Sorvarin muorin löytö tuli pian tunnetuksi. Pienosen katoominen oli siis saanut selityksensä. Mutta yhtä himmeää oli, millä lailla pienonen oli mereen joutunut. Joka oli hänen sinne uuvuttanut, siitä ei ollut eri mieliä; yleinen ajatus mainitsi kapteenin hänen uuvuttajaksensa, mutta siihen ei mitään todistusta löytynyt. "Viisaasti on hän asioitansa ajanut, jälkensä ummelleen lakaissut" — sanottiin. Ja kapteeni tiesi itse, että näitä tälläisiä puheita hänestä puhuttiin, mutta hän ei niistä ollut millänsäkään. Hän sanoi niinkuin provasti: "Salaisuus tulee ilmi kun joutuu, ja silloin nähdään kuka syyllinen on".
Provastilla ei enää ollut mitään oikeutta holhojana hallita Rytilän maata. Pieni Kaarle, Rytilän oikea ja laillinen omistaja oli kuollut, siitä ei epäillyt kukaan. Hänelle tehtiin kuoleman kiitos K——joen kirkossa ja samalla oli Rytilän kartano menevä hänen perilliselleen. Mutta se perillinen oli hänen setänsä, kapteeni Konrad Kornman.
Samana päivänä, jolloin pieni Kaarle haudattiin äiti- ja isä-vainajansa viereen, muutti kapteeni Konrad Kornman isäntänä perittyyn kartanoonsa. Siitä inhosta, millä häntä katseltiin, siitä nurinasta, mitä kuului hänen ympärillänsä, ei hän ollut millänsäkään.