Peritäänkö vihakin? Jutelma kahdessa osassa

by K. J. Gummerus

Kaksi toveria.

Noin 40 vuotta takaperin olivat olot useassa suhteessa Suomessa mitä lainkuuliaisuuteen tulee toisellaiset kuin nyt. Vielä nytkin tosin koettaa pahan-ilkisyys ja oman voiton pyyntö, missä vaan taitaa, rikkoa lakia; mutta silloin — noin 40 vuotta takaperin oli tilaisuus lain rikkomiseen ainakin muutamilla aloilla suurempi kuin meidän aikanamme. Eräs tällainen ala, jolla lain voima oli melkein vähäinen, oli meriliikkeen. Kussakin kaupungissa löytyi tullin hoitaja, jonka oli velvollisuus kantaa tullimaksu tavaroista, joista laki määräsi tullia, mutta näitä tullimaksuja maksettiin, miten sattui, miten sopi; ja varmaa oli, että useimmiten ei sopinut niitä maksaa läheskään täydellisesti. Kunhan vaan tullinhoitaja vuosittain maksoi valtiolle jonkun määräsumman, niin eipä kysytty, mitä hänen oikeutta myöden olisi tullut maksaa. Kauppamiehet ja tullinhoitajat olivat hyvässä ystävyydessä ja kumpaisellakin oli tästä ystävyydestä hyötynsä. Näistä kuluneista ajoista lienee perintönä meidän aikoihin säilynyt se tapa, että kauppiaat antavat vuosittain tullinhoitajalle milloin suurempia, milloin vähä-arvoisempia lahjoja, vaikka ei näillä ensinnä mainituilla ole mitään sanottavaa etua siitä nyt.

Mutta puoli sataa vuotta tätä ennen taisivatpa nämä lahjat tehdä monenkin tullinhoitajan silmät vähänäköisiksi. Tullaamattomia tavaroita myytiin siitä syystä ainakin saman verran kuin tullattuja. Miten tullaamattomia tavaroita maalle saatettiin, olemme jo tämän kertomuksen alussa nähneet. Tullinhoitajat useimmasti tiesivät tästä, tiesivätpä vielä usein missä tavarat milloinkin säilytettiin, mutta eivät olleet siitä tietävinään. Niinpä olivat ne tavarat, mitkä Jolsan saarelle piiloitettiin, onnellisesti siinä säilyneet, kunnes ne yhtä onnellisesti sieltä saatettiin K——n kaupunkiin, missä sitten suurella voitolla myytiin.

Nämä tavarat olivat kauppias Karlgrenin. Hän oli K——n kaupungin mitä rikkaimpia miehiä. Millä lailla tämä rikkautensa oli koottu, sen arvaa edelläsanotusta. Kolme laivaa, jotka kaikki olivat hänen omansa, toi hänelle tavaroita kaikista maailman ääristä, mutta mitä tavaroita, sitäpä tulliluettelot vaan puoleksi ilmaisivat; tuskinpa puoleksikaan.

Kauppias Karlgren oli yhtä raaka kuin rikas. Hän oli puotipojasta alkanut, oli jo nuoruudesta oppinut että se edistyy, joka omaa etuansa katsoo; ja tästä opista piti hän niin kiini, ettei huolinut, josko oman etunsa tähden toisien etuja loukkasi. Kun hän omaksensa pääsi, oli hänellä varoja; eipä soimannut häntä hänen omatuntonsa siitä, että hänen isäntänsä oli ihan juuri sillä summalla köyhtynyt, jolla hän, Karlgren, kauppaansa alkoi. Mutta omaksensa päästyään, teki hän, mitä ikänä taisi, välttääksensä samankaltaista vahinkoa, jota isäntänsä muinoin hänen kauttansa oli kärsinyt. Miten hän tässä onnistui, saamme vasta nähdä.

Kapteeni Kornman oli kauan kulettanut milloin mitäkin kauppiaan laivoista. Näiden molempain herrain välillä oli luja ystävyys kasvanut, jos semmoista tunnetta, semmoista pyrintöä, jolla omaa etua vaan koetetaan toinen toisensa avulla katsoa, saa ystävyydeksi kutsua. Kapteenin kautta oli kauppias voittanut suuria summia, varsinkin, jos siinä huhussa oli perää, joka tiesi kapteenin tahallaan ajaneen suuren, mutta vanhan ja korkeasta summasta vakuutetun, kauppamiehelle kuuluvan laivan karille. Jos tässä huhussa oli perää, niin varmaapa on ettei kapteeni sitä ilman palkintoa tehnyt. Kapteeni ja kauppias olivat tähän aikaan — vähä ennen kuin Rytilän nuori perillinen katosi ja isänsä kuoli — varsin hyviä ystäviä, mutta tämä ystävyys oi nähtävästi sitten kylmennyt, sillä harvoinpa nähtiin kapteenia, sittenkun hän oli päässyt Rytilän omistajaksi, K——n kaupungissa Karlgrenin tykönä, — aikain kuluessa aina yhä harvemmin. Mutta entinen ystävyys oli äkkiä leimunut ilmituleen jälleen. Kapteeni kulki taasen usein kauppiaan luona ja yhtä usein nähtiin kauppias Rytilässä. Seuraus tästä uudistuneesta ystävyydestä oli, että K——n kaupungin likisyydessä ruvettiin rakentamaan uutta laivaa, ja että K——n satamaan eräänä syyspäivänä purjehti suuri priki, minkä kauppias ja kapteeni yhdessä olivat ostaneet. — Se oli eräillä näillä reisuillaan kaupungissa, kuin kapteeni Kornman kohtasi Varpusen pientä Heikkiä, niinkuin vasta olemme nähneet.

Tämä ystävyys kapteenin ja kauppiaan välillä oli saanut vielä lujemman siteen kun kapteeni samana vuonna, jona uusi laiva rakennettiin, oli vienyt Rytilään nuoren emännän, kauppias Karlgrenin sisaren. Tätä avioliittoa kummasteltiin suuresti, sillä Wappo Karlgren ei ollut ensinkään nuori, eikä kaunis. Jotakin syytä, minkä tähden kapteeni nai, mahtanee löytyä, — sanottiin; mutta olivatpa useimmat kapteenin työt ja toimet niin eriskummallisia ja selittämättömiä, ettei syvempiä syitä tähän naimiseen mietitty. Moni, joka tunsi Wapon, mutta joka ei tuntenut kapteenia, nauroi tälle, sillä Wappo oli ankara vaimo. Eikä ollutkaan hän kauan Rytilässä, ennenkuin häntä verrattiin Jolsan Matin eukkoon, Leenaan. Mutta ne taasen, jotka tunsivat kapteenin, arvelivat, että kyllä se, joka Rytilän emännäksi pääsi, tietää olevansa naimisissa. Olkoon nyt tämän asian kanssa miten tahansa, varmaa on, että Wappo ja kapteeni Kornman näkyivät sopivan hyvästi yhteen ensimäisinä vuosina.

"Aikaa kutakin" — sanoi provasti Wern huoaten, kun Rytilässä uuden emännän tuliaiset suurilla pidoilla vietettiin. Ukko muisti aikoja, jona entinen patroni tänne oli tuonut nuoren kauniin, hyvän ja hellän rouvansa. Provasti ei ollut siitä päivästä, jona patroni Kaarle Kornman haudattiin, käynyt Rytilässä. — Mutta hän oli kaukaa pitänyt silmällä kaikkia, mitä kapteeni teki, ja moni näistä teoista oli sitä laatua, että provasti olisi voinut astua vaarallisena kantajana oikeuden eteen, jos hän olisi sitä tahtonut. Provasti ei sitä tehnyt, asiat eivät koskeneet häneen, mutta hän oli, tarkkaamalla mitä kapteeni teki, yhä enemmän tullut vakuutetuksi siitä, että murha ei ensinkään pelättänyt kapteenia, että hän ilman omantunnon soimausta olisi voinut hukuttaa veljensä pojan, jos ei hän olisikaan sitä tehnyt — josta provasti kumminkin itsessään oli vakuutettu.

Näin oli kolmetoista vuotta kulunut siitä päivästä, jona kapteeni Kornman tuli Rytilän kartanon omistajaksi. Neljä vuotta oli Wappo Karlgren emäntänä ankaralla kovuudella pitänyt emännän ohjat käsissänsä. Yksi perillinen oli heille syntynyt, pieni Amanda. Ja sanottiinpa, että päivänä, jolloin tämä syntyi, oli kapteeni nauranut. Sitä hänen ennen tehneen ei muistanut kukaan. Se todisti, — niin sanottiin, — siitä että kapteenilla kumminkin oli vähän sydäntä, se todisti, että hän rakasti pientä Amandaa.

Kolmetoista vuotta oli kapteeni ollut Rytilän herra, kun hän eräänä kesäpäivänä sai kirjeen asiakumppaniltansa Karlgrenilta. Tämän kirjeen tähden lähti hän kiireesti K——n kaupunkiin. Raasilan kestikievarissa ei nyt ollut Heikki kyyditsijänä, Mannilassa ei Jaska enää ryöstänyt kyytipoikain rahoja. Jaska oli ehtinyt kulkunsa päähän ja istui nyt, 21 vuotisena, Wiaporin linnassa. Kapteeni oli tunnettu, häntä ei vastustanut kukaan, ja enemmän kuin Heikin hevoinen viimeksi Mannilassa, vapisi se vaahtoinen hevoisparka, joka kapteenin saattoi kauppias Karlgrenin pihalle.